Kupiaisen kauppaa Kiteellä vuodesta 1947

Etusivu     Ajankohtaista     Arkisto     Kauppakeskus     K-Supermarket     Esittely

 

	Siirry suoraan Rhodesiasta Zimbabweksi historiakertomukseen. Rhodesiasta Zimbabweksi historiakertomusta päivitetty 27.11.2011.   Osa linkeistä sisältää voimakasta materiaalia Rhodesiaan liittyviä videolinkkejä: A bit of a rebel Rhodesian leader Ian Smith dies Prime Minister I D Smith Tribute Ian Smith's Comments during Gukurahundi Mattias and Rickards film about Rhodesia Salisbury Rhodesia Beautiful Rhodesia Rhodesian Prime Minister - In loving Memory of the Hon. I D Smith Dominique Houyet, Rhodesia Viscount Down - the survivors' story... Zimbabween liittyviä videolinkkejä Fifth Brigade Gukurahundi atrocities Matabeleland Massacres Revisited Inside Zimbabwe [Channel 4 News] Zimbabwe White farms invaded 2008.04.07 Morgan Tsvangirai Interview - Zimbabwe Joshua Nkomo Interview in Exile   Rhodesian armeijaan liittyviä videolinkkejä Tribute to Rhodesian Military Rhodesia - end of an era 'Green Leader' Raid on Rebel Camps in Zambia Green Leader (lyhennetty ja tekstitetty versio) Rhodesia - The Nyadzonya Raid Rhodesian Bush War Rhodesia - External Operations Rhodesia - Internal Operations Rhodesia - Forces Video Collection Rhodesian Light Infantry - 'The Saints' A Tribute In Sound Action at Cassinga     This is Africa Afrikkalaisilla on mukava tapa sanoa, kun jotakin yllättävää, monesti mukavaa, mutta voi se olla muutakin, tapahtuu: ”This is Africa!” – Ja hymyillä samalla, joko iloisesti, tai sitten hieman sarkastisesti, tilanteesta riippuen. Etelä-Afrikka Eteläisen Afrikan lennollinen risteyskohta on Johannesburg, sen kautta tapahtuvat lennot useisiin sen lähellä oleviin maihin, kuten Angolaan tai Zimbabween. Poikkeuksellinen liikenne aiheuttaa ongelman matkatavaroiden suhteen, sillä ruumaan menevistä matkatavaroista viedään läpivalaisun jälkeen arvoesineet, ja ainoa tapa välttyä varkauksilta on pakata arvotavarat käsimatkavaralaukkuun. Johannesburg ja Pretoria ovat Gautengin alueella, jolla on paljon teollisuutta, ja kansainvälistä liike-elämää, niiden voi ajatella olevan Etelä-Afrikan talouden moottori. Kaupungit ovat vierekkäin ja kasvavat hiljalleen yhteen. Kaupunkien välillä, lähellä Pretoriaa on Voortrekker Monument. Monumentti on suuri rakennus, joka on omistettu pioneereille, jotka tekivät suuren vaelluksen (Great Trek) 1835-1854 perustaen boorien Transvaal – valtion. Syy hollantilais-germaanisten boorien, tai pioneerien raskaaseen muuttoon yli vuorten oli se, että englantilaiset olivat tulleet Kapin niemimaalle heidän jälkeen, ja buurit halusivat elää omassa rauhassa ilman englantilaisia. Uudella asuinalueellaan buurit törmäsivät paikalliseen alkuperäisväestöön, ja tästä voidaan katsoa alkaneen tapahtumien ketju, josta myöhemmin kehittyi apartheid-politiikka, mutta ensimmäinen tapahtuma ketjussa oli englantilaisten tulo, joka ajoi buurit uusille asuin sijoilleen. Pretoria on nimetty Andries Pretoriuksen mukaan. Se on Etelä-Afrikan hallinnollinen pääkaupunki. Muutos apartheidin aikaan on melkoinen sillä keskustassa päiväsaikaan näin ainoastaan yhden valkoisen pariskunnan kävelemässä, muuten nykyään epäsiistin oloinen keskusta on mustien kansoittama. Päiväsaikaan keskustassa voivat kuulemma valkoisetkin kävellä. Pimeän aikaan valkoiset eivät voi liikkua siellä edes autolla, ja klo: 23 jälkeen keskustassa ei liiku kukaan. Periaatteessa mitään rodullista jakajaa ei saa enää olla, mutta kaikilla on selvästi omat paikkansa. Mielenkiintoista on, että keskustassa on edelleen vanhoja patsaita ja entisen hallinnon tunnusmerkkejä. Tunnelma kaupungissa oli jotenkin mystinen kiehtovan historian ja nykyhetken kohdatessa. Etelä-Afrikassa asuneista englantilaisista monet muuttivat apartheidin päättyessä Britanniaan, koska he olivat kahden passin väkeä, ja muutto oli mahdollinen, sen sijaan buurien jälkeläiset ovat yhden passin väkeä, joten heidän oli jäätävä maahan ja elettävä miten pärjäävät. Kuitenkin paremmat ammatit ovat valkoisilla, ja ammatit yleensäkin ”periytyvät”. Mutta valkoisia kaupungissa ei oikeastaan näkynyt, kuin iltapäivän liikenteessä töistä kotiin mennessään. Osat ovat vaihtuneet, kun apartheidin aikaan kaupungin kadulla eivät mustat saaneet oleskella. Muutos kaupunkikuvassa on melkoinen sillä Pretoria oli aiemmin hyvin siisti ja järjestelmällinen kaupunki. Valkoiset oikeasti pelkäävät, ja asuvat aidatuissa kodeissaan; ensin on 2-3 metrinen betoniaita, jonka päällä kieppi piikkilankaa, jonka päällä on vielä sähköaita. Aidoissa on merkintä: Armed Responce, eli sähkön lisäksi aidasta lähtee hälytys vartiointiliikkeelle. Eri liikkeet kilpailevat kenellä on nopein vasteaika (2 tai 3 minuuttia). Monilla on kodissaan vielä turvahuoneeksi tehty makuuhuone paniikkinappuloineen. Luin Pretorian News sanomalehteä, jossa oli paljon kertomuksia edellisen päivän väkivallanteoista, mm humanisti asianajaja oli tapettu kiduttamalla ja ampumalla kodissaan. Kirjoituksen lopuksi ihmisiä vaadittiin varmistamaan turvajärjestelmien toimivuus ja ottamaa vahtikoirat yöksi sisään, sillä koirat myrkytetään ensimmäisenä. Mustilla ja valkoisilla ei ole mitään yhteyttä Pretoriassa vapaa-aikana, mutta työaikana työasiat hoidetaan! Yö- tai iltaelämää ei käytännössä ole. Kaupunki on kuitenkin yliopistokaupunki ja sen laitamilta löytyy kuulemma jokunen opiskelijoille suunnattu illanviettopaikka. Tapasin matkalla, Johannesburgissa Standard Bankissa työskentelevät henkilön, joka asuu Pretoriassa. Kun kysyin häneltä, eikö asuminen ole vaarallista siellä. Hän vastasi, että se on ok, jos hyväksyy aitojen takana asumisen, ja, että siellä sitten ollaan, ja, jos on liikuttava paikasta toiseen, on se ajateltava toimenpiteenä. Kysyin vielä häneltä: ”Että eikö sitten tehdä iltakävelyjä Pretorian keskustassa?” Johon hän naurahti: ”Se on täysin poissuljettu ajatus.” Pretoriaa enemmän menopaikkoja on kuulemma Johannesburgissa, joka on omalla tavallaan trendikäs kaupunki, mutta samalla kaupunki jonne matkustamista ei suositella vielä synkempien rikostilastojen takia. Soweto, vanha mustien kaupunki lähellä Johannesburgia on ilmeisesti turvallisempi, koska siellä oleva väestö on tavallaan vakiintuneempaa mm ammatillisesti. Viihtyisä tapa matkustaa Afrikassa on mennä vanhalla vuosisadan vaihteen aikaisella junalla. Rovos Railin junat on kunnostettu ja niiden huoneissa on suihkut ja pesulapalvelut, sekä 24h huonepalvelu. Junissa on useita kokkeja, jotka valmistavat kolmen ruokalajin ruoka-annokset. Osa matkasta taitetaan höyryveturilla. Televisioita tai radioita junissa ei ole, ja oman puhelimen käyttö on rajoitettu omaan huoneeseen. Syyksi yhtiön edustaja sanoi charmantisti: ”Here we have good conversation and serious drinking.” Etelä-Afrikkaa sanotaan höyryveturiharrastajien mekaksi. Junilla on erilaisia reittejä, kätevästi sillä pääsee Botswanaan ja Zimbabween. Matkalla kuvia ottaessani junan takaosan ravintolan terassilta, mustat huusivat asemalta: ”Welcome to Africa”. Johannesburgin asemalla junan vierellä oli vartija haulikkokädessä. Botswana on Afrikan vakaimpia ja vauraimpia maita. Maassa on n. 1,5 miljoonaa asukasta ja 2 miljoonaa nautaa. Naudan lihalla on nyt hyvä hinta. Maaperässä on mm timantteja. Botswanaan on muuttanut ihmisiä Etelä-Afrikasta ja Zimbabwesta. Siellä kerrottiin, että kaikki ihmiset elävät heillä sopusoinnussa, sillä kaikki ovat nähneet Etelä-Afrikan ja Zimbabwen tilanteen, eikä kukaan halua sitä Botswanaan. Botswanan väestöryhmät ovat: botswanalaiset 95 %, muut 4 %, valkoiset 1 %. Valitettavasti odotettu elinikä on matala Zimbabwen tapaan, vain 39 vuotta. Naapurimaiden tapaan Hiv on vakava ongelma. Zimbabwe on entinen mahtimaa. Aiemmin Zimbabwella riitti maataloustuotteita vientiin, ja sitä sanottiin Afrikan vilja-aitaksi. Sillä on maaperässään mm. hiiltä, platinaa ja kultaa. Sen infrastruktuuri oli aikanaan parempi, kun joillakin Euroopan mailla, sillä oli ehkä koko Afrikan paras koululaitos ja hyvä terveydenhuolto. Sillä oli myös oma luonnonsuojeluohjelma. Maa oli tunnettu suvaitsevaisuudestaan ja siitä, että siellä eri rodut elivät rinnakkain. Robert Mugaben hallintokauden alkaessa vuonna 1980 maan talous kääntyi laskuun erilaisten valtiollisten talouskokeilujen seurauksena. 1990 luvun maareformin seurauksena maan talous on romahtanut, kun Mugabe on kansallistanut valkoisten tiloja kovin ottein. Varastettuja tiloja ei ole jaettu millään tavalla demokraattisesti, vaan Mugabe on jakanut ne kannattajilleen. 2000 luvulle leimallista on ollut mustan hallinnon toisiin mustiin kohdistamat kovat otteet. Maa kärsii hyperinflaatiosta, hinnat kaksinkertaistuvat joka viikko. 2009 maassa julkaistiin 100 triljoonan dollarin seteli (joissakin yhteyksissä siitä on käytetty virheellisesti nimitystä 100 biljoonan dollarin seteli). Setelistä on jouduttu jättämään osa nollista pois, koska ne eivät enää mahdu seteliin. Käytännössä ihmiset ovat siirtyneet käyttämään USA: n dollareita ja Etelä-Afrikan randeja. Kaupoissa ei ole tavaraa. Osa hotelleista pystyy edelleen ylläpitämään ruoka- ja tavarahuollon. Esimerkiksi Victoria Fallsin kaupungin keskustan kaupat, ostoskeskukset, baarit ja ravintolat olivat tyhjiä, kokonaan suljettuja. Kaupungissa asuu 50 000 ihmistä. Näky oli epätodellinen ja lohduton. Oppaamme kertoi, että vielä kymmenen vuotta sitten keskusta oli ollut toimiva ja vilkas, nyt kuulemma ainut toimiva kauppa on viinakauppa. Victoria Falls - kaupungin matkailijoita palvelevat hotellit toimivat edelleen, ja esimerkiksi Victoria Falls hotelli on korkeatasoinen ja ruoka hyvää. Sambian puolella, putousten lähellä on maalaiskylämäinen Livingstonen kaupunki, jonka palvelut ovat parantuneet Victoria Fallsin rappion myötä. Zambesi-joki on Zimbabwen ja Sambian rajajoki. Victorian putoukset ulottuvat molempien maiden puolelle, mutta Zimbabwen puoleiset putoukset ovat laajemmalla alueella ja vaikuttavammat. Zimbabwen työttömyys tai työllisyysprosenttia on mahdoton määrittää, sillä varsinaisissa ammateissa työskentelevät saattavat saada palkkaa vain sen verran mitä työmatkoihin kuluu rahaa. Ihmiset jaksavat kuitenkin uskoa huomiseen, ja tuntuvat ajattelevan, että, kun asiat paranevat, heillä on sittenkin tämä työpaikka. Jos jollakin on oikeasti tuottavaa työtä, sitä arvostetaan eri tavalla kuin Suomessa. Paljolti eletään vaihdantataloudella. Junan pysähtyessä Deten asemalla ihmiset tulivat tarjoamaan puusta veistettyjä käsitöitä, he kertoivat myös viljelevänsä pieniä peltoja. – Ihmiset yrittävät ansaita elantonsa maassa, jonka järjestelmä on täysin romahtanut. Ihmiset ovat hyvin koulutettuja, puhuvat erinomaista englantia, he ovat iloisia ja ystävällisiä. Zimbabwessa on edelleen jonkin tasoinen peruskoulutus, mutta jatkokoulutus muodostuu monelle taloudellisesti mahdottomaksi. Etelä-afrikkalaisiin verrattuna zimbabwelaiset ovat tavallisia ja avoimia ihmisiä, eivätkä he ole myöskään lokeroituneet samalla tavoin, vaikka Mugaben hallinto on lietsonut vihaa mustien ja valkoisten välille, sekä omien kannattajiensa ja muiden mustien välille. Etelä-Afrikassahan jo mustatkin ovat lokeroituneet heimojen mukaan. Väestöryhmät Zimbabwessa ovat: shonat 70 % ja ndebelet 16 %, valkoiset alle 1 %, aasialaiset 1 % ja muut 12 %. Zimbabwessa on useita luonnonpuistoja. Matetsin luonnonpuistossa Zambesi-joen varrella meistä pidettiin niin hyvää huolta, ettei oikeastaan sen parempaa huolenpitoa voi olla. Autokuntien oppaat ja jäljittäjät kutsuivat meitä nimiltä, kerran, kun meinasin mennä epähuomiossa väärään autoon, kuljettajamme tuli sanomaan, että tulepas Pete tänne. Ohjelmaan kuuluivat: aamu-, ilta- ja jokisafarit. Ruoka oli erinomaista. Henkilökunta valmisti sen suurissa pihagrilleissä. Ruokana oli leipää, perunaa, lihaa, broileria, kananmunia ja pekonia. Henkilökunta oli vilpittömän ystävällistä ja heidän eläintuntemuksensa oli erinomainen. Kysyessämme jotakin eläintä he kertoivat eläimen nimen, ja mistä kohtaa opaskirjaa se löytyy. Alueella oli runsaasti norsuja, kirahveja, seeproja, virtahepoja, krokotiilejä, erilaisia lintuja ja hirvieläimiä, ja tietysti matelijoita. Alueella on myös jonkin verran leijonia ja muita kissapetoja. Yöllä lodgejen ulkopuolella liikkuminen ilman henkilökuntaa on kielletty, koska eläimet liikkuvat alueella vapaasti. Sambian puolelta joen yli tulee myös salametsästäjiä. Eläinten ja salametsästäjien vuoksi aluetta vartioidaan erittäin tarkasti yöaikaan. Tarvittaessa henkilökunnan sai kutsuttua paikalle nopeasti. Ollessamme jokiristeilyllä kysyin paikallisoppaaltamme, että voiko Zambesi joessa uida, hän ei suositellut sitä, koska krokotiileja on 100 metrin välein ja arvioi, että minulla olisi 15 prosentin mahdollisuus jäädä henkiin. Zimbabween haluaisi palata ihanteellisen ilmaston, luonnon ja ihmisten vuoksi. Takaisin Etelä-Afrikkaan Lensimme Zimbabwesta, Victoria Fallsin lentokentältä, Johannesburgin kautta Kapkaupunkiin. Victoria Fallsin kentällä huomasi, että kenttä oli nähnyt parempia aikojakin, siitä huolimatta se oli kohtuullisen siisti. Lentoasemalla oli muutama myymälä, ja myynnissä olevat tuotteet olivat laadukkaita. Myynnissä oli mm norsun- ja kirahvinluisia esineitä. Täälläkin zimbabwelaiset yrittivät parhaansa! Johannesburgissa ruumassa kulkevat laukkumme oli ”tarkastettu” ja ryhmältämme oli viety mm videokamera. Etelä-Afrikka on kiehtova ja kaunis maa, mutta rikollisuus, huumeet ja hiv ovat paha ongelma. Vaikka epävakaat olot itsessään synnyttävät rikollisuutta, järjestäytynyt rikollisuus on merkittävä tekijä taustalla. Päiväsaikaan Kapkaupungissa voi liikkua kävellen. Pimeän tultua käytännössä sataman edustalla oleva Waterfront on ainoa alue, jossa voi liikkua kävellen. Waterfront on n. 2km x 2km. Siellä on paljon kauppoja ja ravintoloita, ja niiden ympärillä vartijoita. Paikalliset kertoivat, että, jos siellä tulee tunne, että joku esimerkiksi seuraa sinua, voit pyytää vartijan saattamaan sinut mihin sitten oletkin menossa. Ainoastaan palveluiden ja vartioinnin avulla alue pysyy turvallisena. Näinhän asia yleensäkin on, siellä missä on palveluja ja tavallisia ihmisiä, on myös turvallista. Missään tapauksessa ydinkeskustaan ei pidä mennä kävelemään, ja yökerhoja lukuun ottamatta siellä ei ole yöllä mikään aukikaan. Käydessäni Hemisphere – yökerhossa paikallisoppaamme ohjeisti minua ottamaan hotellista taksin, menemään sillä yökerhon ovelle, pitämään juomalasista koko ajan huolta, ja palaamaan taksilla yökerhon ovelta hotellin ovelle. Taksit toimivat hyvin ja ovat luotettavia. Mennessäni yökerhoon vahtimestari vei minut hissillä 21. kerrokseen, jossa paikka oli, ja kysyi hieman ihmetellen olenko liikkeellä yksin. Paikassa oli sekä mustia, että valkoisia, mutta tuli tunne, että ihmisillä oli omat ryhmät joissa he juhlivat. Juomat maksoivat 500 Randia ( 4,5 euroa) tipin kanssa, saman verran oli sisäänpääsy, ja vielä saman verran extraa, niin pääsi Vip-puolelle. Vaikka meininki ei näyttänyt vapautuneelta, niin yhtään tappelua en havainnut. Palvelu Etelä-Afrikassa on erinomaista ja luonnollista, mutta muuten ihmiset ovat jakaantuneet omiin ryhmiinsä. Valkoiset asuvat suoja-aitojen takana, samoin kaikki joilla on jotain omistettavaa. Kapkaupungissa on myös alueita, joihin poliisitkaan eivät mene, kuin erikoisoperaatioissa, käytännössä helikoptereilla. Työttömyysprosenttia ei oikein kukaan osannut määritellä, se on jotain 30 – 40 %. Mikä on työtön? Jos teet kaksi tuntia viikossa työtä, oletko työtön? Joissakin risteyksissä oli miehiä haalarit päällä odotellen, että joku tulisi ja pyytäisi heidät töihin, vaikka vain pariksi tunniksi. Täällä työpaikkaa arvostetaan aivan eri tavalla, kuin Suomessa. Sinänsä maa on erittäin vauras. Maaperässä on runsaasti arvometalleja, mm timantteja, kultaa ja uraania. Kapkaupungissa tehtiin aikanaan myös maailman ensimmäinen sydämensiirtoleikkaus. Apartheidin aikana se kehitti oman ydinaseen. Varallisuuserot ovat suuret, mutta nykyään on onneksi muodostunut jo musta keskiluokkakin. Asuinalueet ovat muodostuneet tuloluokkien ja varallisuuden mukaan. Pretorian tapaan ihmiset ja palvelut ovat muurien ja turvajärjestelmien takana. Valkoisten puolelta apartheidin purkamisen arkkitehtinä ollut Frederik de Klerk saa edelleen tappouhkauksia valkoisilta äärijärjestöiltä, jotka eivät kuitenkaan näyttele merkittävää osaa maan turvallisuuden kannalta. Olennaista kehitykselle jatkossa on se kuinka mustien eri heimot pystyvät elämään sopusoinnussa. Apartheidin aikanakin sanottiin mustia kuolleen eniten heidän keskinäisissä kahinoissa. Nyt ANC on jakaantumassa kahteen osaan, jossa toinen on perinteinen maltillisempi siipi ja toinen radikaalimpi. Kaikki valkoiset eivät hyväksyneet apartheidia, eivätkä kaikki edes tienneet täysin sen vaikutuksista mustien elämään, koska kaikki rodut asuivat erillään. Mustat saivat käydä töissä valkoisten alueilla. Slummialueiden oluttuvat olivat paikkoja, joissa kokoonnuttiin. Mustien joukosta nousi johtohahmoja, joita jotkut mustat antoivat ilmi pienistä rahasummista. Etelä-Afrikan salainen poliisi oli erittäin tehokas. Mustia johtajia menehtyi vankilassa ”liukastuttuaan” kylvyssä. Tunnetuin apartheidin vastustaja oli Nelson Mandela, joka vietti elämästään Robben Islandilla 1964-1982, Vuodet 1982-1988 hän vietti Pollsmoorin vankilassa, ja tämän jälkeen vielä kotiarestissa. Pollsmoorissa elämä oli vapaampaa, toisaalta maan hallinto oli pelännyt Mandelan vaikutuksia Robben Islandin muihin vankeihin. Kun valkoisten puolelta apartheidin arkkitehtinä toimi Frederik de Klerk, mustien puolelta se oli Nelson Mandela. On paljolti Nelson Mandelan ansioita, ettei vallanvaihto muuttunut anarkiaksi. Hän totesi vapautuessaan vankilasta, että on annettava anteeksi ja alettava elää yhdessä. Robert Mugabe oli olettanut, että hänestä tulee suuri Afrikkalainen mustien ”ikoni”. Hän oli melko katkera havaitessaan, että se tulikin Nelson Mandelasta. Apartheidin lopulla Etelä-Afrikan salainenpoliisi suojeli Mandelaa, kun se aiemmin oli vainonnut mustia johtajia. Kävin syömässä Waterfrontissa mustien suosimassa paikassa, ja tilasin Long Island Iced Tean, johon tarjoilija kysyi, että haluat siis Robben Island Iced Tean. – Ei ollut ainakaan tehottomampaa. Apartheidin suuriin virheisiin voidaan lukea 1970 luvulla toteutettu District Six – alueen purkaminen. Alueella asuivat kaikki rodut yhdessä. Apartheid hallinto pakotti kaikki 60 000 – 70 000 asukasta muuttamaan kukin omille alueilleen, koska ei ollut soveliasta, että eri rodut asuvat yhdessä. Mustille se oli vaikeinta, koska he joutuivat muuttamaan townshipeihin. Alueelle jätettiin vain muutama kirkko pystyyn, kaikki muut puskettiin nurin puskutraktoreilla. Osittain purkamiseen vaikutti myös se, että sitä pidettiin ”punaisten lyhtyjen alueena”, joka ei sopinut hallinnon tiukkaan moraalikäsitykseen. Apartheidin päättyessä ANC syyllistyi mustien aseman kurjistamiseen rahtaamalla muualta maasta Kapin ylikansoitettuihin townshipeihin lisää väkeä tavoitteenaan vankistaa asemaansa alueella. Apartheidin aikana maassa oli toiminut myös kommunistipuolue, sen iskulause oli ollut: ”Kaikki maailman valkoiset yhtykää” – puolue ei noussut suureksi vaikuttajaksi. Kapinniemimaa on kaunista aluetta, jossa on kauniita rantoja ja idyllisiä kyliä. Rannoilla on pingviinejä, joita meressä elävät hait verottavat. Merellä näkyy myös valaita. Alueella on paljon nähtävyyksiä, mm Kirstenbochin kansallinen kasvitieteellinen puutarha, Cape Point ja sen vierellä oleva Hyväntoivonniemi, jossa Tyynimeri ja Atlantinvaltameri yhtyvät. Onpa siellä Cecil Rhodesin kuolinmökkikin. Cecil Rhodes oli Rhodesian perustaja. Hän toimi Britannian imperiumin, ja omien liiketoimiensa edustajana Afrikassa. Cecil Rhodes halusi toteuttaa brittien unelman ”Kairosta Kapkaupunkiin”. Kapkaupungin ja sen niemen alueelle on uponnut ajan saatossa parisensataa laivaa, tarinan mukaan myös Lentävä Hollantilainen. Kapkaupungin itäpuolella on viininviljelyalueita ja kaupunkeja. Stellenboch ja Franschhoek ovat rauhallisia ja idyllisiä kaupunkeja, vaikka täälläkin alueet ovat aidattuja ja vartioituja. Stellenboch on yliopistokaupunki, siellä opiskelee 25 000 valkoista opiskelijaa. Kapin alueen merkittävimmät viinialueet ovat Stellenboch, Pearl ja Constantia. Langa ja Khayelitsha ovat Kapkaupungin townshippejä. Siellä asuvat kaikista köyhimmät mustat ja tässä maassa, kun sanotaan kaikista köyhin, niin se myös tarkoittaa sitä. Pahimmillaan ihmiset asuvat pellistä kyhätyissä hökötyksissä, joissa paloi avotuli sisällä. Alueille rakennetaan myös uudempia rakennuksia. Siellä on myös oluttupia, ja jokunen majatalotyyppinen hotelli, joissa voisi viettää yön 20 euron hintaan. Siellä on myös alueen omia takseja. Meille kerrottiin, että, jos noilla alueilla asuva ihminen tarvitsee oikeutta, on käytännössä ainut vaihtoehto kertoa siitä takseille, jotka sitten tekevät mitä tarvitsee. Kuulimme myös, että, kun nyt siellä toimiva bussiliikenne aloitti toimintansa, taksit kokivat sen uhkaksi ja ampuivat yhden linja-auton kuljettajan. Myöhemmin on päästy neuvotteluratkaisuun. Vierailimme koulussa, jossa kerjäläismummoja opetettiin kutomaan, tämän jälkeen he voivat elättää itsensä kutomisella, ja opettaa taidon myös muille läheisilleen. Lapsille Khayelitshassa oli Isikhokelon koulu. Lapsilla oli siistit koulupuvut. Koulupäivä sisälsi ehkä päivän ainoan lämpimän ruoan. Koulu oli siisti ja koulutuksen taso vaikutti hyvältä, heillä oli siellä myös atk: n opetusta. Lapset olivat iloisia ja he esittivät hyvin kauniita laulu- ja tanssiesityksiä. Söimme Langassa olevassa ruokaravintolassa, jossa oli erinomainen ruoka. Voidakseen käydä näissä townshipeissä varsinaisen matkanjärjestäjän on tilattava matka alihankintana mustalta matkanjärjestäjältä. Esimerkiksi keskustan taksi ei suostunut yöllisellä kiertoajelullani lähtemään Khayelitshaan, kun leikilläni pyysin. Nämä mustat kertoivat, että vaikka toiminta on heille taloudellisestikin tärkeää, on se vielä tärkeämpää heidän itsetunnolleen, sillä nyt heidät on otettu mukaan. Käytännössä mustat oppaat kulkevat ryhmien mukana koko ajan. Vierailut näissä kohteissa ovat osa vastuullista matkailua, jonka avulla pyritään luomaan hyötyä paikalliselle väestölle. Rhodesia, Zimbabwe – Rhodesia ja Zimbabwe. Historiakertomus Eteläisen Afrikan jalokivestä. Ian Smith julisti 1965 Ison Britannian itsehallinnollisen alueen, Etelä-Rhodesian itsenäiseksi Rhodesian valtioksi (Unilateral Declaration of Indepence). Hän oli aiemmin toiminut mm. Etelä-Rhodesian varapääministerinä ja vuodesta 1964 sen pääministerinä. Hän nautti sotasankarin mainetta taisteltuaan Toisessa Maailmansodassa liittoutuneiden puolella. Vuonna 1943 Egyptissä hänen Hawker Hurricane hävittäjänsä putosi nousun aikana ilmenneen teknisen vian seurauksena, ja hän sai vakavia vammoja maahan syöksyssä. Ian Smith palasi kuitenkin lentokoneen ohjaimiin puolisen vuoden kuluttua. 1944 hän lensi Spitfire – hävittäjää Italiassa Po Valley`n yläpuolella, jolloin Saksalaisten ilmatorjuntatuli osui häneen. Hän onnistui kuitenkin hyppäämään laskuvarjolla, ja putosi onnistuneesti vihollislinjojen taakse Ligurian Alpeilla. Italialaiset ja ranskalaiset vastarintaliikkeen sotilaat ottivat hänet vastaan maassa, joiden toimintaa hän avusti useiden kuukausien ajan. Tämän jälkeen hän käveli 23 päivän ajan Alppien yli liittoutuneiden hallitsemalle alueelle. Sieltä hän palasi jälleen lentämään Spitfire – hävittäjiä, nyt Saksan rintamalle. Rhodesia oli maailman sodassa liittoutuneiden puolella brittijuuriensa vuoksi, ja useat sen kansalaiset palvelivat liittoutuneiden joukoissa, sekä Euroopassa, että Afrikassa. Mitään hirveätä sotaintoilua maassa ei kylläkään ollut. Oli varmaa, että Britannia oli luopumassa Etelä-Rhodesian itsehallintoalueestaan ja kannatti sinne enemmistön valtaa. Ian Smith halusi säilyttää maassa valkoisen hallinnon, mutta olisi ollut valmis siihen, että ajan myötä valkoisilla ja mustilla olisi ollut saman verran valtaa. Hän ajatteli, ettei ihon värillä ole merkitystä, mutta musta enemmistö ei tuohon aikaan vielä olisi kyennyt ottamaan hallinnollista vastuuta. Hän epäilemättä halusi hyvää yhteiseloa valkoisten ja mustien välillä, sekä vauraan maan hyvää kehitystä myös jatkossa. Hän oli kaikin puolin rehti ja suoraselkäinen mies, joka omisti koko elämänsä Rhodesialle. Maassa oli tuolloin 250 000 valkoista ja 5 000 000 mustaa. UDI vahvisti pinnan alla ollutta levottomuutta tulevasta vallanjaosta. Harvainvallasta huolimatta Rhodesia ei ollut Etelä-Afrikan kaltainen apartheid-valtio. Valkoinen oppositio-puolue, Rhodesia Party olisi halunnut maahan täyden rodullisen tasa-arvon, toisin, kuin Smithin edustama Rhodesian Front-puolue. Täyttä tasa-arvoa kannattivat mm. valtaosa liike-elämästä ja akateemisesti koulutetut ihmiset. Smithin hallinnossa eri ministerin tehtäviä hoitanut Pieter Kenyon Fleming-Voltelyn van der Byl sanoi, että liike-elämän ei pitäisi puuttua politiikkaan, ja väitti, että Venäjän bosevikkivallankumous oli toteutettu USA: n liike-elämän tuella, ja Hitlerin valtaannousu oli toteutettu Saksan talouselämän tuella. Joka tapauksessa Rhodesia oli vauras, monella tapaa edistyksellinen ja suvaitsevainen maa, jossa eri rodut elivät rintarinnan. On esitetty, että valtaosa ja parhaat viljelysmaat olivat valkoisten hallinnassa, mutta Ian Smith kertoi haastattelussa, että jo alun perin valkoisten asettuessa maahan britit olivat painottaneet, ettei alueille joilla asui mustia saa siirtyä. Haastattelussa hän jatkoi, että maat olivat jakaantuneet ja jaettu melko tasapuolisesti mustille, valkoisille ja julkiselle sektorille. Hän myös painotti, että alueet joille valkoiset asettuivat eivät kiinnostaneet mustia, sillä ne oli luokiteltu alueiksi, jotka vaativat koneellista käsittelyä, toisin kuin mustien valitsemat alueet. Toisenlaisiakin näkemyksiä maiden jakaantumisesta on esitetty ja sodassa Robert Mugaben merkittävimpiä ristiriidan lietsomiskeinoja oli juuri vetoaminen valkoisten runsaisiin maatiloihin. Ian Smithin mukaan valkoisten maatilat tuottivat huonompaa satoa kosteina aikoina, mutta parempaa kuivina kausina. Valkoiset olivat lisäksi maksaneet maastaan. Valkoisten maatiloilla työskenteli ja asui runsaasti mustia. Rhodesialaiset panostivat paljon maanviljelyn kehittämisessä myös laadullisiin seikkoihin, he kasvattivat mm. öljypohjaisia kasveja polttoainetarkoituksiin ja olivat muutenkin aktiivisia kokeillessaan uusia lajikkeita. Useat valkoiset olivat asuneet maassa sukupolvien ajan, Ianin isä oli tullut Afrikkaan 1897 ja asettunut Selukween, Midlandsin provinssissa. Alueella on maanviljelystä ja kaivostoimintaa, Ianin isä oli maanviljelijä. Talouskehitys kaikissa väestöryhmissä oli nopeaa, vaikka tuloerot valkoisten ja mustien välillä olivatkin suuret. Maa tuotti maataloustuotteita vientiin, ja sillä oli ehkä koko Afrikan paras koululaitos. Maanjakoa ja muuta tasoarvoon liittyvää kehitystä tarkasteltaessa joutuu ottamaan huomioon aikajänteen. Historia osoittaa, että Rhodesian edeltäjän, Etelä-Rhodesian edeltäjä, British South Africa Company of Rhodes (BSA), siis todellakin yhtiö, vei paikallisten maita. Shonat ja Ndebelet eivät luonnollisesti hyväksyneet sitä, että heidän maihin ja riippumattomuuteen kajottiin. He vastustivat tätä ja joutuivat karkeasti kohdelluiksi. Tämä johti ensimmäiseen kansannousuun 1896 – 1897. On myös totta, että valtiona Britannia tarkensi tuolloin suhtautumistaan yhtiön toimintaan. Toisaalta samaan aikaan liikkeellä oli ollut myös yksityisiä ihmisiä ja perheitä lähinnä Britanniasta, jotka valikoivat alueita joilla ei ollut entuudestaan asukkaita. He pitivät välit kunnossa ympärillään asuviin afrikkalaisiin, jotka alussa tulivat ihmettelemään, kun nämä kaivoivat maata. Ajan myötä tiloille ja kaivosalueille tuli näitä afrikkalaisia töihin. Molempien osapuolien kerrottiin tulleen hyvin toimeen ja olleen ystävällisissä väleissä. Yhtiö ei ollut osa Britanniaa, mutta Cecil Rhodes oli britti ja Britannialla oli odotuksia. Bush War - sodan edeltänyttä vaihetta ja sotaa pidetään toisena kansannousuna. Tuossa vaiheessa osa mustista afrikkalaisista oli maltillisia ja ajatteli asioista vähän ”siltä ja väliltä”. Varmaan kehitystä oli kaivattu, mutta eräs musta kertoi haastattelussa, että monet asiat kehittyivät mustien kannalta hyvään suuntaan juuri Rhodesian valtion aikana, ja huono kehitys oli tapahtunut historiassa. Ian Smith kertoi, että heidän rakentaessaan lisää kouluja mustille, terroristit hyökkäsivät niitä vastaan, eli kehityksen olisi pitänyt tapahtua näiden terroristien kautta, no mihin se johti, maan täydelliseen romahtamiseen. Ja, vaikka kehitystä tarvittaisiin, ja edistys olisikin hidasta, on terrorismin keinoja mahdotonta hyväksyä, erityisesti niiden kohdistuessa siviileihin ja vieläpä naisiin sekä lapsiin. Zimbabwen esimerkki osoittaa myös oivallisesti sen, että terrorismin keinoja käyttävät voimat eivät pysty rakentamaan muuta kuin kärsimystä. Professori J.R.T Woodin mukaan valkoiset rhodesialaiset eivät olleet eteläafrikkalaisia tai brittejä Rhodesiassa, vaikka olisivat sieltä maahan tulleet, vaan rhodesialaisia. Hallituksen pelko ja UDI: in johtanut kehitys johtui Afrikan silloisesta tilasta kylmän sodan aikana. Entisten siirtomaiden vetäytyessä, moni maa ajautui kaaokseen. Useat noista maista olivat saaneet myös kommunistisen järjestelmän ja diktaattorin sen johtoon, jota kehitystä valkoiset eniten pelkäsivät, ja joka myös maassa myöhemmin toteutui. Voidaan perustellusti todeta, että Rhodesian Bush War – sota oli ensimmäinen terrorismin vastainen sota ja merkittävä kommunismin tai paremminkin totalitarismin vastainen taistelu. – Ja senhän voittivat totaliristiset kommunisti terroristit. Rupert Cornwell on kirjoittanut ”Bitter Harvest” – elämänkertaan esipuheen, jossa hän käy läpi Ian Smithiä ja tuon ajan tapahtumia yhtään silottelematta, jopa arvostellen. Hän kuitenkin toteaa siinä, että myös ilman UDI: a Robert Mugaben valtaannousu olisi ollut mahdollinen jopa todennäköinen. Lisäksi hän heittää ilmaan kysymyksen: Olisiko sittenkin ollut zimbabwelaisille ja koko Afrikalle parempi, että valkoinen hallinto olisi säilynyt, koska asiat ovat menneet vielä paljon pahemmiksi, kuin edes Ian Smith pahimmissa, ja monien ylenkatsomissa, arvioissaan ja varoituksissaan esitti. J.R.T. Wood taas kertoo, että UDI: a oli mietitty jo aiemman hallituksen toimesta ja laajemmalle alueelle, sinänsä se ei siis ollut uusi ajatus, enemmänkin se oli Britannian taipumattoman asenteen vuoksi maan tuotannon ja talouselämän säilymistä halunneiden viimeinen oljenkorsi. He tarttuivat siihen epätoivoisesti ja sovittelevasti. Jos siihen ei olisi tuolloin tartuttu, varmaankin nyt monet kyseenalaistaisivat hallituksen toimintakyvyn ja harkinnan. Sen lisäksi, että maa on ajautunut kaaokseen, ja sen omat kansalaiset kärsivät, voidaan länsimaille esittää kysymys, että miksi omillaan hyvin toimeentuleva valtio piti järjestää tilaan jossa sitä on nyt muiden maiden autettava. Se, että maa enää palautuisi vanhaan mahtiinsa, on hyvin epätodennäköistä, vaikka hallinto muuttuisi ja uudistuisi. Ian Smithin muistelmat tarjoavat mullistavan näkemyksen eteläisen Afrikan ja koko Afrikan kehitykselle. Etelä-Afrikan valtio oli 1922 silloisen pääministerinsä Jan Smutsin johdolla tarjonnut Rhodesialle mahdollisuutta liittovaltioon kanssaan. Smuts ja silloinen Etelä-Afrikka olivat näkemykseltään Britanniaan suuntautuneita. Rhodesialaiset päättivät jatkaa kaikesta huolimatta itsenäisesti. Toisen maailman sodan jälkeen 1948 Etelä-Afrikassa pidetyissä vaaleissa Smuts puolueineen hävisi täpärästi Afikaaneri kansallispuolueelle ja Daniel Malanille kolmella paikalla. Vaalitulos oli shokki koko maailmalle ja myös Etelä-Afrikalle itselleen, ja johti apartheid-järjestelmään maassa. Tätä ei olisi tapahtunut, jos Smithin mukaan ”Britanniaakin britannialaisempi” Rhodesia olisi ollut Etelä-Afrikan viides provinssi ja äänestänyt noissa vaaleissa. Etelä-Afrikkaan olisi muuttanut lisää koulutettuja ihmisiä Britanniasta ja muualta Euroopasta, eikä se olisi joutunut eristyksiin. Rotujen välinen yhteiselo olisi kehittynyt eri tavalla. Etelä-Afrikan, Rhodesian ja ehkä koko Afrikan kehitys olisi johtanut erilaiseen lopputulokseen. Ian Smith ei saanut Rhodesialle kansainvälistä tunnustusta, ja YK asetti Britannian johdolla maalle pakotteita, jotka eivät tosin täysin tehonneet. Britit olivat luulleet, että maa romahtaisi niiden alla hyvin lyhyessä ajassa. He olivat myös aliarvioineet Ian Smithin henkilönä erittäin rankasti. Talouspakotteet vaikuttivat mm. siihen, että maa joutui viemään tuotteitaan alihintaan ja tuomaan ylihintaan. Sodan loppupuolella joistakin päivittäisistä tuotteista alkoi myös olla pulaa. Monet länsimaat, kuten Iso-Britannia, USA ja Ruotsi vastustivat ja painostivat Rhodesiaa, josta monet entiset rhodesialaiset ovat vieläkin katkeria. Heistä länsimaiden toiminta oli tekopyhää ja Rhodesiaa käytettiin pelinappulana silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Heidän tunnelmiaan kuvannee rhodesialainen musiikkikappale; Laulussa sanotaan, että yht`äkkiä kaikki mitä me teimme olikin väärin. Glem Tholet lauloi myös, ettei väitä, että he olivat oikeassa tai väärässä, vaan halusivat vain puolustaa maataan. Edesmennyt suosittu muusikko avioitui Ian Smithin ottotyttären kanssa. Toki entiset rhodesialaiset väittelevät nyt, että olisiko pitänyt yrittää neuvotella terroristien kanssa heti alussa enemmän, oliko UDI väärä ratkaisu, oliko sota turha, tai olisiko sotaa pitänyt jatkaa kauemmin. Eniten pohditaan, olisiko siirtymäajan hallinto voinut tehdä enemmän estääkseen Robert Mugaben pysyminen vallassa. Jos näin olisi tapahtunut, ei maa olisi muuttunut totaliristiseksi ja se olisi säilyttänyt vakaan talouden. Neuvostoliitto, Kiina, Pohjois-Korea, Kuuba ja Itä-Saksa kouluttivat ja varustivat sitä vastaan taistelevia kommunistisissejä. Käytännössä Rhodesian ainoa liittolainen oli Etelä-Afrikka, joka sekin veti tukensa sodan lopulla pois tavalla, jota rhodesialaiset pitivät petoksena. Maassa olivat alkaneet terroritoimet valkoisia maatilallisia ja tiloilla työskenteleviä mustia kohtaan. Rhodesian armeija vastasi terrorihyökkäyksiin ja 1965 alkoi Bush War – sota terroristeja vastaan. Koko sodan aikana terroristien siviileihin kohdistamissa iskuissa kuoli kuitenkin moninkertainen määrä mustia siviilejä suhteessa valkoisiin. Sissit myös kiduttivat valkoisten mailla työskenteleviä mustia siviilejä. Sota jatkui vuoteen 1979. Ian Smithin mielestä mustia edustivat parhaiten kahden suurimman heimon shonien ja ndebeleiden perinteiset johtajat, eivätkä mustat kapinalliset, joista valtaosalla oli kommunistinen ideologia, ja joiden joukkoja erityisesti Kiina, Neuvostoliitto, sekä Pohjois-Korea aseistivat ja kouluttivat. Hallitus uskoi puolustavansa länsimaisia arvoja, kuten demokratiaa ja kristillisiä arvoja, taistelemalla kommunisteja vastaan. Kapinallisten, väkivaltaa käyttäneiden ryhmien johtajia vangittiin. Myös Mugabe oli pitkään vangittuna. Naapurimaista, erityisesti Mosambikista ja Sambiasta virtasi maahan sissejä. Myös Botswanan kautta näitä tuli jonkin verran. Valtioina Sambia ja Botswana pysyivät melko neutraaleina. Maahan tunkeutuvat sissit olivat jo sodan alussa hyvin aseistettuja, ja sodan lopulla erittäin raskaasti aseistettuja. Sodan alussa heidän koulutustasonsa oli heikko, mutta sodan lopulla se oli hyvä. Esimerkiksi ensimmäisissä terroriteoissaan sisseillä oli käytössään hyvä laatuisia räjähteitä, joiden sytyttimet he olivat kuitenkin asettaneet väärin, jonka seurauksena itse räjähdelevyt ainoastaan halkesivat, eivätkä räjähtäneet. Rhodesialla oli kokoonsa nähden tehokas armeija, se oli taitava ja hyvin koulutettu. Kokonaisvahvuudeksi kerrotaan vain noin 20 000 joista ammattisotilaita oli ainoastaan 4000. Vuonna 1977 ollessaan vahvimmillaan armeijan vahvuudeksi arvioidaan 45 000 miestä. Normaalisti sotilaat vuorottelivat työskennellen siviiliammateissaan ja palvellen armeijassa. Rhodesian armeijan perusopit tulivat Brittiarmeijasta ja sen voidaan olettaa saaneen myöhemmin koulutusta Etelä-Afrikalta. Etelä-Afrikalta Rhodesia sai polttoaine- ja materiaaliapua. Sillä oli myös armeijassaan eteläafrikkalaisia sotilaita ja lentäjiä. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen se joutui kansainvälisten saartotoimien kohteeksi, joka teki armeijan ylläpidosta haasteellisempaa. Peter Petter-Bowyer kertoo kirjassaan ”Winds of Destruction”, että asemansa vuoksi Rhodesia joutui kehittämään kokonaan uudenlaisia toimintamalleja pitääkseen tehokkaat ilmavoimansa toimintakuntoisina. Ja kehittämään innovatiivisia sotaoppeja sekä asejärjestelmiä, jotta pärjäsi sodassa. Nuo opit ja asejärjestelmä sen ”tukija” Etelä-Afrikka kopioi ja käytti omissa sotatoimissaan 80-luvulla Angolassa ja Namibiassa. ”PB” Petter-Bowyer oli ilmavoimien ja niiden asejärjestelmien merkittävä suunnittelija sodan aikana. Rhodesia valmisti itse aseita ja panssaroituja ajoneuvoja. Erityisen tunnettuja olivat sen miinoja vastaan valmistamat korkeat V – runkoiset panssaroidut ajoneuvot; Amerikkalaiset käyttävät Buffaloa Irakin ja Afganistanin sodissa tälläkin hetkellä. Garth Barrett, entinen Rhodesian armeijan upseeri kehitti nykyisen version USA: ssa 1990 – luvun lopulla. Buffalo mainitaan monesti etelä-afrikkalaiseksi keksinnöksi, mutta perustuu joka tapauksessa Rhodesian Leopard - miehistökuljetusvaunuun. Peruskiväärinä armeijalla oli: FN Fal automaatti-/rynnäkkökivääri, siitä Etelä-Afrikassa lisenssillä tehty R1, ja täydennyskiväärinä H&K G3. Lisäksi armeijalla oli Etelä-Afrikasta saatuja käytettyjä FN Fal – kiväärin englantilaisia L1A1 versioita. Peruskonekiväärinä armeijalla oli FN Mag. Helikoptereissa käytettiin Browning .303 tuplakonekivääriä tai MG 151/20 mm tykkiä, jonka kranaattiammukset olivat tehokkaita, tosin niitä ammuttaessa täytyi huomioida mahdollinen maaperän poikkeuksellinen pehmeys, joka tapauksessa tykkiä suosittiin. Peter Petter-Bowyer kehitti sodan lopulla ”Dalmatian Projektissa” kauko-ohjattavat hydrauliset käsivarret ja kypärätähtäimen Browning .303 konekivääreihin, jolloin käytettiin neljää konekivääriä samassa Alouettessa. Tämä asejärjestelmä osoittautui hyvin tehokkaaksi, etenkin Fire Force – tehtävissä (R.L.I. - osastoa kuvaavassa luvussa lisää). Panssaroiduissa ajoneuvoissa käytettiin samoin pääasiallisesti FN-Browningin konekivääreitä ja erikokoisia tykkejä. Muuhun perusaseistukseen kuuluivat 60 mm ja 81 mm kranaatinheittimet, singot, Claymore-viuhkamiinat, raketinheittimet, käsikranaatit, kiväärikranaatit, erilaiset räjähteet ja savut, sekä valkoinen fosfori. Näiden lisäksi oli runsaasti erilaisia aseita, kuten Bren Lmg – pikakivääreitä, Uzi - konepistooleja, Sten -konepistooleja, FN Browning Hi Power – pistooleja, erilaisia revolvereja ja sodan lopulla Colt M16 – rynnäkkökiväärejä. Rhodesialaiset hyödynsivät myös sotasaaliiksi saamaansa materiaalia. Ampumistekniikassa rhodesialaisia oli ohjeistettu välttämään sarjatulta, koska ammuksia ei saanut tuhlata. Erityisesti helikoptereiden 20 mm tykkien käyttöä suorastaan valvottiin, ja ampuja saattoi joutua perustelemaan ammuntaansa tehtävän jälkeen, koska ammuksista oli puute. Jalkaväen käyttämien FN Fal - kivääreiden patruunapesät tehdään pitkälle hylsylle (7,62 x 51mm.), kun vastustaja käytti pääasiassa lyhyemmälle hylsylle valmistettua AK-47 rynnäkkökivääriä (7,62 x 39mm.). Jo pelkkä aseen poraus vaikuttaa sen mielekkääseen käyttötapaan. Useat valkoiset rhodesialaiset siviilit olivat maaseudulla aseistautuneita terrori-iskujen pelossa. He joutuivat myös rajoittamaan liikkumistaan, koska kapinalliset miinoittivat maaseudun teitä. Yleensä armeija ajoi päiväsaikaan tiet läpi ja purki miinat. Kaikesta huolimatta miinat aiheuttivat erittäin paljon uhreja. Vuonna 1977 terroristit iskivät Salisburyssa Woolworth – tavarataloon. Rakennukseen sisälle oli salakuljetettu TNT – räjähdettä. Pommin seurauksena 11 ihmistä kuoli ja 76 loukkaantui. Rhodesialaisten mukaan länsimaat eivät tuominneet iskua. Yleensä ottaen rhodesialaiset pystyivät estämään kaupunkeihin kohdistuvat terrori-iskut melko hyvin ja sillä oli jo tuolloin, 40 vuotta sitten, yksiköitä joiden toimintatapoja ovat omaksuneet esimerkiksi nykyisin amerikkalaisista elokuvista tunnetuiksi tulleet ja hieman huvittaviltakin vaikuttavat S.W.A.T -joukot. Tarvittaessa joukot saivat armeijalta helikoptereita toimenpiteisiinsä. Panssarivaunuja armeijalla oli vähän, vain muutamia Etelä-Afrikalle päätyneitä, ja sen lahjoittamia T-55 vaunuja. Kuvaavaa lienee, että vihollisella oli käytössään jopa T-62 panssarivaunuja. Itse valmistamiensa panssaroitujen ajoneuvojen lisäksi se sai niitä Etelä-Afrikalta. Osa kalustosta oli vanhentunutta, mutta rhodesialaiset päivittivät niihinkin kätevästi uudet viestintä- ja paremmat asejärjestelmät. Naapurimaiden terroristit saivat sodan lopulla käyttöönsä Mig 21 – hävittäjiä. Rhodesialaiset lentäjät odottivat innokkaasti, että Migit tulisivat haastamaan heidät. Rhodesialaisten käytössä oleva Hawker Hunter oli hyvä rynnäkköhävittäjä ja luotettava kone, mutta hävittäjätaistelukoneena Mig 21 oli jo lentonopeutensa puolesta parempi. Hunterit eivät ylittäneet äänennopeutta edes syöksyissä, kun Mig 21 ainakin paperilla ylittää kaksinkertaisen äänen nopeuden – tietysti tuote oli neuvostoliittolaista laatua. Se miksi Rhodesian kokeneet lentäjät toivoivat Migien haastavan heidät, johtui tietysti siitä, että konetta on myös osattava lentää. Rhodesian armeijalla oli seitsemän ilmavoimien päätukikohtaa eripuolilla maata kaupunkien yhteydessä tai niiden läheisyydessä. Ne olivat: Wankie, Flyde, New Sarum, Thornhill, Vic Falls, Bulawayo ja Buffalo Range. Näiden lisäksi sillä oli kymmenen pienempää kenttätukikohtaa lähinnä helikoptereille. Yksi näistä sijaitsi Wankiessä ja yksi Buffalo Rangessa. Muut kahdeksan sijaitsivat kaupunkien etupuolella, lähempänä maan rajoja, syrjäisillä maastoalueilla. Armeijalla oli vahvat ilmavoimat, joista osa oli tosin vanhenevia malleja, kuten Havilland Vampire-hävittäjät (14kpl), sekä erityyppisiä potkurikoneita, kuten Percival Provost ja Cessna Skymaster - koneita. Percival Provosteja tuotiin maahan sodan aikana. Rhodesian ilmavoimat aseisti siviilimalliset Cessna Skymasterit 37 mm raketein, Mini Golf-pommein, Frantan napalm-pommein ja kahdella siipien yläpuolisella Browning MK2 .303 konekiväärillä. Näin siitä tuli sangen tulivoimainen, ja rhodesialaiset kutsuivat tätä aseistettua mallia nimellä Lynx. Amerikkalaiset käyttivät samaa konetta Vietnamin sodassa nimellä 0-2. Jossa siitä oli kaksi versiota. Toista käytettiin tiedustelutehtävissä ja maalinosoituksissa, sitä voitiin käyttää tuolloin myös tehtävän vaatiessa pienimuotoiseen ilmaiskuun. Koneeseen asennettiin raketteja tai muita kevyitä asejärjestelmiä, sekä maalinosoitussoihtuja. Toinen versio oli varustettu kaiuttimilla, jolloin sitä voitiin käyttää viestintään ja sotapropagandan levitykseen. Omissa uutiskuvamuistoissani Rhodesian sotaa leimaa juuri Lynxin erikoinen hahmo. Rhodesia käytti Lynxejä tiedustelussa ja kevyissä pommituksissa. Siinä on moottori ohjaamon etu- ja takapuolella. Poiketen perinteisistä kaksimoottorisista koneista, joissa moottorit ovat ohjaamon molemmilla sivuilla, Lynx ei ollut kriittinen maanopeudelle, vaan se pystyi lentämään myös hitaasti sakkaamatta. Kone oli erittäin ketterä. Siipilinjan ollessa ohjaamon yläpuolella näkyvyys ohjaamosta maahan oli hyvä, ja se soveltui tarkkailutehtäviin erinomaisesti. Samaa konetyyppiä on käytetty muualla, esimerkiksi Floridan rannikolla, merivalvontatehtävissä. Sen huippunopeus tehokkaammilla moottoreilla oli 320 km/h, joten se oli lisäksi nopea. Koneen toimintasädekin oli pitkä, joskin se kärsi joskus takamoottorin ylikuumenemisesta, joka oli huomioitava etenkin nousukiidossa. Miehistönkuljetuksiin oli käytössä Douglas Dakota koneita (8kpl), ja maahanlaskuoperaatioihin siitä kehitetty Douglas C 47 Paradaks-malli. Ilmavoimilla oli myös uudempaa ja tehokasta kalustoa, kuten Hawker Hunter-hävittäjäpommittajia (12kpl) ja Canberra-pommittajia (17kpl). Suluissa olevat kappalemäärät ovat arvioita vuodelta 1965. Lisäksi armeijalla oli melko paljon helikoptereita, mm Aerospatiale Alouette 2 ja 3 koptereita ja salakuljetettuja Bell UH-1 Iroquois koptereita (AB205A), jotka tunnettiin Vietnamin sodassa ”Huey” nimellä. Alouette 3 kopterit pystyivät käyttämään lentopetrolin lisäksi dieseliä, joskin lyhyitä aikoja ja poikkeustilanteissa. Helikopterit olivat välttämättömiä lukumäärältään rajallisen armeijan liikkuvuudelle. Pitkiin naapurimaiden puolelle tapahtuviin kuljetuksiin armeija lainasi joskus koneita kaupalliselta rhodesialaiselta Air Trans Africa – yhtiöltä, jonka omistaja Jack Malloch kuului vapaaehtoiseen reserviin. Rhodesian armeijan taitotaso kestää vertailun mihin tahansa tuon ajan armeijaan, erityisesti sen erikoisjoukot olivat oman aikansa huippua. Rhodesian armeija erikoistui vastaiskuihin ja ennakoiviin toimenpiteisiin, joista se kehitti omia sotaoppejaan. Vastaavia oppeja käytetään nykyäänkin esimerkiksi Afganistanissa ja Irakissa. Tosin USA: n armeijakin käytti niitä samoihin aikoihin Vietnamissa. Kun tarkastellaan Rhodesian armeijan kokoa ja mietitään sen vaikutuksia aina tähän päivään saakka sodankäynnintaidoissa, pitäisi sen armeijalle myöntää postuumisti kunniamaininta. Rhodesiaa voidaan pitää aikansa sodankäyntioppien kehittäjänä sodassa, jossa maaston korkeusvaihtelut ovat suuret, aluskasvillisuutta on paikoitellen paljon, valvottava alue on suuri, ja maa on usealta suunnalta eristettynä. Etenkin sodan loppupuolella painopiste oli juuri vastaiskuissa ja ennakoivissa toimenpiteissä. Oli pakko myöntää, ettei pieni armeija voinut ”miehittää” omaa laajaa maaseutuaan. Toisaalta vuonna 1973 otettiin käyttöön ”suojeltujen kylien” - ohjelma, jossa pyrittiin estämään maaseudulla asuviin mustien kyliin kohdistuva pelottelu ja pakottamistoiminta. Terroristit käyttivät pelottelua ja kiristystä saadakseen taistelijoita, ruokaa ja suojaa. Jatkaakseen koptereidensa toimisädettä oman alueensa ulkopuolella sen kuljetuskoneet pudottivat matkan varrelle polttoainesäiliöitä, joista kopterit pystyivät täydentämään koneiden tankit. Rhodesian armeija käytti jo tuohon aikaan valjailla suoritettavia miehistön maahanlasku ja nouto toimenpiteitä, jolloin kopterin ei tarvinnut laskeutua maahan asti. Erikoissodankäynnissä hämäystoimenpiteitä käytetään usein, ja näissä toimenpiteissä rhodesialaiset olivat suunnattoman kekseliäitä. Esimerkiksi osana operaatio ”Dingoa” 1977 he lensivät harmittomalla DC8 koneella Zanlan kapinallisleirin yli, jossa oli menossa paraatiharjoitus. Kapinalliset keskeyttivät paraatinsa ja suojautuivat. Myöhemmin tulevaan uuteen voimakkaaseen ääneen he eivät enää viitsineet reagoida luullen, että kyse on samasta koneesta. Tällä kertaa auringon suunnasta tulikin Hawker Huntereita kannoillaan Aloutteja. Usein suuremmissa operaatioissa helikoptereiden edellä lennätettiin äänekkäitä Aermacchi AL60-B2L Trojan – koneita, synnyttämään äänivallia ja peittämään koptereiden ääni. Helikopterin ääni on helposti havaittava ja kuuluu kauas, rhodesialaiset lensivät usein puun latvojen tasalla, jolloin äänen paikantaminen oli hankalaa aluskasvillisuudesta johtuen. Tavatessaan maastosta kapinallisten varustekätköjä rhodesialaiset eivät aina suinkaan tuhonneet niitä, vaan laittoivat varusteiden sekaan esimerkiksi transistoriradioita, jossa oli sisällä radiopaikannuslaite ”roadrunner”. Kapinalliset ottivat usein näitä radioita käyttöön, ja näin heidän liikkumistaan voitiin tarkkailla. Eräs ratkaisevan tärkeä seikka sen sotilaalliseen menestykseen moninkertaista vihollista vastaan oli, että se pystyi huoltamaan ja kunnostamaan kalustoa pienillä resursseillaan nopeasti ja kekseliäästi. Armeijahan oli annettujen lukujen mukaan rajallinen hallittavaan maa-alaan nähden, jolloin sen täytyi olla motivoitunut, taitava ja huollon kautta tehokkaasti uusiutuva. Esimerkiksi saadessaan salakuljetut Hueyt maahan, rhodesialaiset olettivat saaneensa tiukkaa rautaa, mutta tosiasiassa pitkän kiertotien kulkeneet koneet olivatkin huonossa kunnossa. He pystyivät kunnostamaan nuokin koneet toimiviksi, vaikkei heillä aiemmin ollut konetyyppiä käytössä, eikä näin siitä kokemusta. Merkittävää armeijan taistelukyvylle oli kansalaisten yhtenäinen tahto valtion säilyttämiseksi, sekä Ian Smithin nauttima kunnioitus. Luonnollisesti sodan jälkeen häntä on arvostettu ja arvosteltu. Hartaasti ja suurella sydämellä taistelivat rhodesialaiset maansa säilymisen puolesta. Rhodesialainen Peter Petter-Bowyer kehitti vuonna 1968 sinänsä yksinkertaisen tankkausjärjestelmän, jonka ansiosta koptereiden moottoreita ei tarvinnut sammuttaa tankkauksen ajaksi, näin vältyttiin mahdollisilta käynnistys ongelmilta tankkauksen jälkeen. ”PB” Peter Petter-Bowyer johti useita projekteja Rhodesian ilmavoimissa, toimien itse samalla taistelulentäjänä. Omaelämänkertakirjassaan ”Winds of Destruction” , hän on äärimmäisen pahoillaan Etelä-Afrikan, kansanyhteisön ja länsimaiden tavasta luovuttaa sivistynyt maa marxilaisille. Voisi olettaa, että tuossa kaikessa oli paljolti kyse kilven kiillottamisesta, vaikutelmien antamisesta ja etupiirijaoista. Isot päättävät pienten kohtaloista, näin se vain on aina ollut. Peter Petter-Bowyer oli erikoistunut lentokoneiden ja helikopterien asejärjestelmien kehittäjänä Rhodesian maasto-olosuhteisiin. Tuloksena sen armeija saikin peitteiseen ja pehmeään maaperään paremmin toimivaa aseistusta. Esimerkiksi Alpha-projektin tuloksena tehtiin 450 kg: n Golf Bomb – pommi Hawker Hunter – hävittäjäpommittajiin. Tästä kehitettiin edelleen Mini Golf - pommi Lynxeihin. Samalla Rhodesia säästi Petter-Bowyerin ansioista valtavasti rahaa, kun aseiden maahantuonnin tarve näiltä osin väheni. Täsmällisen tarkkoja arvioita sen ilmavoimien konemääristä on vaikea esittää, koska niitä oli jonkin verran lainassa Etelä-Afrikalta. Lähinnä lainassa olleet koneet olivat Aerospatialen Super Frelon – ja Puma – helikoptereita. Saatujen luettelotietojen perusteella Rhodesia menetti sodan aikana ilmavoimien kalustostaan: Alouette 3 - koptereita 28 kpl, Bell 205 – koptereita 3 kpl, Canberra – pommittajia 6 kpl, Hawker Hunter – hävittäjäpommittajia 3 kpl, Vampire – hävittäjiä 8kpl, Dakota – kuljetuskoneita 3 kpl, Lynx - koneita 4 kpl, Trojan – koneita 5 kpl, Baron – ja Islander – koneita 1 kpl. Luvut eivät sisällä Etelä-Afrikalta lainassa olleita koneita, jotka tuhoutuivat sotatoimissa. Maan ja armeijan kokoa arvioitaessa voidaan ottaa esimerkiksi USA: n menettämien ”peruskopterien” määrä Vietnamissa. USA menetti Military Aircraft in Flight – kirjan mukaan Vietnamin sodan aikana tuhottuina ja erilaisten onnettomuuksien seurauksena 2500 kpl Bell UH-1 eli Huey – kopteria (Reserviläinen 2/2010 lehden mukaan 5000 kpl). – Rhodesia menetti omassa sodassaan Aloutte 3 ja Huey – koptereita tilastotiedon mukaan yhteensä 31 kpl. 2500 menetettyä konetta on hirvittävä määrä, oli sotaa käyvä maa voimavaroiltaan millainen tahansa. On tosin huomioitava, että USA käytti Huey – koptereita hyvin laajalla kirjolla olevissa tehtävissä, myös taisteluhelikopterina maajoukoille annettavissa tulitukitehtävissä. Näin silti, että sillä oli varsinaisena taisteluhelikopterina AH-1 Huey Cobra eli ”Cobra”. UH-1 Huey – koptereita oli paljon ja näin niitä oli helposti ja nopeasti saatavilla tilanteeseen kuin tilanteeseen, siitä tuli myös Vietnamin sodan ikoni. Nykyään Cobrat on korvattu AH-64 Apache taisteluhelikoptereilla. Cobria on silti uudistettuina versioina jonkun verran käytössä mm. merivoimilla. Cobra on lyhyempi (13,6m) kuin Apache (17,7 m). ”Huey” – kopterit on taas korvattu UH-60 Black Hawk – koptereilla. Rhodesian sotatoimet noudattavat hyvin pienten, järjestelmällisesti toimivien maiden armeijoiden toimia, kuten vaikka Israelin armeijan. Omat tappiot pyritään minimoimaan hyvällä tiedustelulla ja suunnitelmallisella toiminnalla. Näin armeijan henki saadaan säilymään hyvänä ja tietysti armeijan ollessa rajallinen ei ole edes varaa suuriin menetyksiin, jos tavoitteena on taistelun jatkaminen. On muistettava myös, että suuret tappiot heikentävät aina kotirintaman moraalia, jolloin sisäpoliittinen paine konfliktin päättämiseen kasvaa, vaikka tuloksena olisi katastrofi ja täydellinen tuho. Tuohon aikaan helikoptereissa ei ollut yölentovarusteita. Rhodesian ilmavoimat oli antanut koneiden piloteille ohjeen, jonka mukaan helikoptereilla sai lentää, jos lentäjä pystyi erottamaan taivaanrannan. Tuota ohjesääntöä rikottiin etenkin sodan pitkittyessä koko ajan enemmän, ja kohtalokkaita onnettomuuksia sattui, kun lennettiin säkkipimeässä. Tilanne oli kaksijakoinen, koska monesti vaikeissa taistelutilanteissa olevat joukot tarvitsivat pikaista huoltoa tai noutoa myös yöaikaan. Koneita yritettiin opastaa mm. tukikohtien tutkanäyttöjen perusteella. Eräs koominen ”tapaturma” sattui itselleen ”PB” Peter Petter-Bowyerille hänen ollessa lentämässä ammus- ja asetäydennystä erääseen maastotukikohtaan, jolloin hän eksyi pimeässä ja lensi Zambesi joen yli Sambian puolelle. Polttoaineen vähyyden vuoksi hän päätti laskeutua ja kysyä neuvoa alueen asukkailta. Niinpä eräs afrikkalainen opasti hänet sitten takaisin kartalle. Lennettyään kotitukikohtaan hänelle kerrottiin, että hän oli käynyt laskeutumassa aivan kapinallisen Zapu kapinallisjärjestön ”Freedom Farm” tukikohdan vieressä. Tämän jälkeen Alouetteihin asennettiin yksinkertainen Becker Radioon perustuva radiopaikannusjärjestelmä. Rhodesian armeijalla oli käytössään taitavia erikoisjoukkoja. Rhodesian SAS - joukot olivat ja ovat edelleenkin kaikista salamyhkäisin sen joukko-osastoista. Monien muiden osastojen henkilöluetteloja, operaatioita, kuulumisia jne. löytyy melko paljon. SAS – joukoiltakin tietoja on saatavilla, mutta määrä on huomattavasti rajallisempaa. SAS – erikoisjoukot tekivät iskuja syvälle naapurimaissa majailevien sissien leireihin. Operoidessaan esimerkiksi Sambian ilmatilassa, ja tullessaan havaituiksi Rhodesian ilmavoimat kertoivat Sambian lennonjohdolle, että he ovat Rhodesian ilmavoimista suorittamassa toimenpidettä maassa olevaan terroristileiriin, sekä nimen, jolla heitä voi kutsua, ja, ettei heillä ole mitään Sambiaa vastaan, eivätkä he aio kohdistaa mitään toimintaa Sambialaisia kohtaan, kunhan nämä pitävät koneensa maassa; Näin he saivat toteuttaa iskut rauhassa. He tekivät ilmaiskun esimerkiksi Sambian, Lusakaan, kapinallisjohtaja Joshua Nkomon asuintaloon sen jälkeen, kun tämän kapinalliset olivat ampuneet alas siviilimatkustajakoneen neuvostoliittolaisilla Sam-ohjuksilla. Kyseessä oli useamman yksikön yhteisoperaatio kolmeen eri kohteeseen, mutta pääasiallisesta voimankäytöstä vastasi S.A.S. Tuon aamun uutisissa toistettiin iskun aikainen nauhoite lentokoneiden välisestä radioliikenteestä ja legendaariseksi muodostunut ”Green Leader” – tiedote Lusakan lennonjohtotornille. Tiedotteen luki Chris Dixon. Green Leaderista tuli tuolla hetkellä kansallissankari, mutta vain harvat tiesivät hänen henkilöllisyytensä. – vain 16 päivää oli kulunut siviilimatkustajakoneen alas ampumisesta. Selous Scouts – erikoisjoukot olivat tehokkain ja pelätyin ryhmä, toimien pääasiassa rajalinjojen tuntumassa, tuhoten maahan yrittäviä terroristejä, ottaen vankeja ja jopa ”käännyttäen” näitä omiin joukkoihinsa. Käännyttäminen ei ollut vaikeaa, eikä se sisältänyt mitään uhkailua, saati väkivaltaa. Terroristeille kerrottiin vain poliittiset tosiseikat ja kuinka kommunistit vedättivät oppimattomia alkuasukkaita propagandallaan. Kuultuaan tosiasiat nämä ”palautuivat omiksi itsekseen” ja vaihtoivat mielellään puolta. Puolen vaihdon täytyi tapahtua nopeassa aikataulussa ja Selous Scoutsit lähtivät siitä, että viikko oli maksimiaika. Sen jälkeen entisen terroristin verkosto ja uskottavuus olisi kadonnut. Selous Scouts suoritti myös ulkoisia toimenpiteitä, yleensä Sambiaan tai Mosambikiin. Osaston arvioidaan olevan vastuussa 68 prosentista rajan tuntumassa tuhotuista sisseistä, vaikka sen lukumäärä oli maksimissaankin vain 1500 miestä. Selous Scouts harjoitti epätavallisen sodankäynnin tapoja esiintyen esimerkiksi itse sisseinä. Selous Scouts – joukot suorittivat runsaasti pseudo - operaatioita. Joukko-osastossa palveli mustia korkein kunniamerkein palkittuja sotilaita, jotka olivat olleet soluttautuneina kapinallisten joukko-osastoissa esiintyen näiden komentajina parin kuukauden ajankin, johtaen lopulta nämä ryhmät Rhodesian armeijan väijytyksiin. Joukot tekivät paljon yhteistyötä R.L.I. – osaston kanssa toimenpiteissä joita kutsuttiin Fire Force – tehtväksi. Selous Scouts – joukkoja johti everstiluutnantti Ronald ”Ron” Francis Reid-Daly. Häntä kunnioitettiin, hän oli erinomainen, tehokas ja innovatiivinen sotilas sekä kouluttaja. Luonteeltaan hän oli leppoisa ja joukko-osaston sotilaat kutsuivat häntä nimellä ”Uncle Ron”. Lojaalisuus joukkojen kanssa oli molemminpuolista. Joukko-osastolla oli omintakeiset metodit. Lisäksi Reid-Daly oli vastuussa vain erikoisjoukkojen komentajalle. Reid-Dalyn rooli ja vaikutusvalta olivat käytännössä paljon sotilasarvoa suurempia. Nämä asiat johtivat siihen, että osa komentajista oli aidosti kateellisia hänelle. Sodan lopulla huhuttiin joukko-osaston sotkeutuneen jopa norsunluukauppaan ja aseiden salakuljetukseen, joista Reid-Dalya syytettiin. Hän piti syytöksiä järjettöminä, kuvaava kuitenkin on, että Reid-Dalyn toimistosta löytyi salakuuntelumikrofoni. Salakuuntelun järjestäjäksi paljastui kenraaliluutnantti John Hickman. Herrojen välinen keskustelu johti Reid-Dalyn syytteeseen sotaoikeudessa. Hänet todettiin syylliseksi ja sai rangaistukseksi nuhteet sanottuaan siis jotakin Hickmanille. Rangaistus oli lievin mahdollinen, mutta Reid-Daly katsoi tuomion olevan tahra hänen palvelurekisterissään ja jätti tehtävänsä. Hän oli alun perin jo jättänyt hetkeksi 1973 koko armeijan, kunnes Peter Walls nimenomaisesti pyysi hänet takaisin perustamaan ja johtamaan Selous Scouts - joukko-osastoa. Yksikkö sai nimensä legendaarisen afrikkalaisen metsästäjän ja jäljittäjän Frederick Courteney Selousin mukaan. Syy miksi Reid-Daly oli jättänyt hetkeksi koko armeijan, oli että tämän vaimo oli pyytänyt miestään hankkimaan ”kunnon työtä”. Peter Walls oli Reid-Dalyn vanha tuttu ja armeijakaveri jo Malayasian ajalta. Vuosina 1969 – 1973 Reid-Daly toimi R.L.I. – joukko-osastossa. Sitä aiempaa sotakokemusta hänellä oli Britannian SAS – joukoissa, Malayasian kampanjan aikana, taistelleessaan rhodesialaisessa yksikössä. Selous Scouts teki 1976 iskun Nyadzonyaan terroristien koulutusleiriin Mosambikissa. Leirissä oli aluksi ollut noin 800 kapinallista. Leiriä pidettiin silmällä muutamien viikkojen ajan, ja, kun sen koko oli kasvanut useisiin tuhansiin, Selous Scouts meni alueelle vangiten leirillä olleet kapinallisjohtajat. Tämän jälkeen he ajoivat kylmän rauhallisesti leiriin sisälle, luottaen yllätyksen tuomaan etuun. Kapinalliset olivatkin aluksi luulleet joukkoa sisseiksi ja hurranneet Selous Scouteille, kunnes joku oli ihmetellyt miksi kyydissä on valkoinen mies. Näin yllätys olikin melkoinen, ja vain 70 Selous Scouts sotilasta surmasi leiriin yli 1000 ihmistä, haavoittaen ainakin kaksinkertaista määrää. Haavoittuneista Ron käytti haastattelussa kuvaavaa termiä ”oil leak”. Omia tappioita sille tuli vain neljä haavoittunutta. Raid-Daly piti iskua onnistuneena. Hän kertoi haastattelussa, kysyttyään ennakkoon Peter Wallsin mielipidettä iskusta, tämän viheltäneen hiljaa ja todenneen, että operaatio sisältää todella suuren riskin, sillä Selous Scouts teki sen ilman ilmatukea tai lisä reserviä, vain 70 sotilaan iskujoukolla. Leiristä löytyi asevarastoja. Sodan jälkeen haastattelussa kapinalliskomentajakin piti iskua täysin ymmärrettävänä toimenpiteenä. Kuolleiden joukossa oli kuitenkin myös siviilejä ja, kun uhriluku oli suuri, se herätti ulkomailla paheksuntaa. Voidaan tietysti kysyä, missä vaiheessa siviilistä tulee sotilas koulutusleirillä? Peter Walls antoi iskun jälkeen kansainvälisen lausunnon, jossa hän sanoi Rhodesialaisten joukkojen jäävän turvaamaan aluetta niin pitkäksi aikaa, kuin on tarvetta. Silloinen YK: n pääsihteeri, myöhemmin Toisen Maailman sodan aikaisista natsikytköksistä syytetty Kurt Waldheim tuomitsi lausunnon, jonka jälkeen Walls komensi joukot palaamaan. Myös Etelä-Afrikka esitti Ian Smithille paheksuntansa tapahtumasta. Etelä-Afrikka väitti tämän kaltaisten toimenpiteiden vaikeuttavan sen diplomaattisia ponnisteluja rauhan puolesta. Todellisuudessa se käytti Nyadzonyan iskua tekosyynä pienentää ammusten ja polttoaineen toimituksiaan Rhodesialle, ja lisätä näin painetta Ian Smithille hyväksyä enemmistön valta Rhodesiaan. Samalla se veti pois joukon etelä-afrikkalaisia lentäjiä Rhodesiasta. Kyseessä oli tietysti monimutkainen poliittinen peli, kun apartheidiä harjoittava Etelä-Afrikka painosti näkyvästi Rhodesiaa enemmistön valtaan. Sotilaallisesti tarkasteltuna suuri koulutusleiri tuhoutui. Lisäksi tapahtuma aiheutti kitkaa Mosambikin ja Sambian välille, josta oli tietysti Rhodesialle hyötyä. Eräs silminnäkijä piti näkymää hirvittävänä, sillä ruumiita ja ammusten hylsyjä oli käsittämätön määrä pienellä alueella. Rhodesian armeijan suorittamat iskut naapurimaiden terroristikohteisiin olivat joskus sangen onnistuneita, eräs sen tärkeimpiä toimenpiteitä oli Dingo. Operaatio Dingossa 1977 sen ilmavoimat (Air Force), S.A.S. ja R.L.I. iskivät Mosambikiin Robert Mugaben johtaman Zanla: n päämajaan Chimoio: ssa, sekä pienempään leiriin Tembue: ssa. Rhodesian armeijan menetykset operaation aikana olivat 2 kaatunutta ja 6 haavoittunutta. Zanla: n menetykset olivat 3000 kaatunutta ja 5000 haavoittunutta. Iskussa Rhodesialla oli käytössään: 4 Canberraa, 10+ Hawker Hunteria, 6 Havilland Vampirea, 10 helikopteria (20 mm tykein), maajoukon vahvuus oli 200 sotilasta. Rhodesian Air Force eli sen ilmavoimat olivat usein kiinteästi mukana erikoisoperaatioissa. Ne tekivät esimerkiksi pommituslentoja ja tulituki-iskuja, sekä kuljettivat erikoisjoukkoja Sambian ja Mosambikin lisäksi niinkin kauas kuin Tansaniaan saakka. Kohteina olivat luonnollisesti maissa toimivat terroristikeskukset. Selous Scouts, S.A.S, ja Air Force (Rh.A.F) – osastojen lisäksi muita maan maineikkaimpia joukko-osastoja olivat: Rhodesian Light Infantry (RLI) - nopeisiin vastaiskuihin käytetty lentokoneista hypännyt tai helikoptereilla kohdealueille kuljetettu kommando-yksikkö, Greys Scouts - hevosilla liikkunut kevytjalkaväkiyksikkö, sekä Rhodesian Armoured Corps (RAC) - nopean toiminnan panssaroituyksikkö, sekä Rhodesian African Rifle (R.A.R). Armeijalla oli taitavia ja hyvin koulutettuja Trackers – ryhmiä, jotka jäljittivät sissejä maastossa. Ryhmät olivat hyvin koulutettuja, ja niillä oli runsaasti erilaisia, mielenkiintoisia jäljitys metodeja, ja toisaalta tapoja ehkäistä itseen kohdistuva jäljitys. Ryhmien muodostelma, koko ja toimintatapa oli tilannekohtainen. Jäljityksessä käytettiin joskus koiria, ”PB” oli keksinyt myös, että koirille voidaan laittaa selkäreppuun radiopaikannuslaite, ja seurata koiraa hyvän matkan päästä helikopterilla kontaktihetkeen saakka. Tätä jäljitystapaa voitiin käyttää rajoitetusti, sillä koirat eivät saaneet kunnollista vainua sään ollessa kuiva ja kuuma oltaessa Rhodesian ruohoaavikolla. Näin kuivimpaan ja kuumimpaan aikaan koiria ei voitu käyttää aamu kymmenen jälkeen. Rhodesian armeijassa palveli runsaasti mustia, ja sillä oli kokonainen joukko-osasto, jossa taisteli lähes yksinomaan mustia (Rhodesian African Rifle). Selous Scouts erikoisjoukko-osastossa taisteli, sekä mustia että valkoisia. S.A.S. erikoisjoukko-osasto oli tarkoitettu valkoisille, samoin kuin ainakin alun perin RLI. Jonkun verran Rhodesian sisäinen politiikka vaikutti kokoonpanoihin, koska siellä oli politiikkoja joiden mielestä mustat olivat mustia, mutta yleinen näkökanta se ei ollut, ei ainakaan sotilaiden keskuudessa. Rhodesian Light Infantry – joukko-osasto (RLI) koostui kolmesta ”Commando” – yksiköstä ja neljännestä hieman erityppisestä ”Support Commandosta”. 1., 2. ja 3. ”Commandon” taisteluvahvuus oli noin 70 miestä. Yksiköt olivat yleensä sijoitettuina lentokentille. Yksikkö koostui normaalisti neljästä helikopterista (Aloutte 3 tai sodan lopulla Huey), Dakota – kuljetuskoneesta ja Lynxistä tai Provostista. Tarvittaessa mukana oli Hawker Huntereita. Ensimmäistä helikopteria, joka johti ”Commando” -yksikköä, kutsuttiin nimellä ”K-car”, siinä oli kolmehenkinen miehistö: lentäjä, ampuja ja komentaja. Tässä johtokoneessa käytettiin, jos mahdollista 20 mm tykkiä. Vaihtoehtoisesti sodan lopulla, 1979, siinä käytettiin myös neljää Browning .303 konekivääriä. Peter Petter-Bowyer kehitti ”Dalmatian Projektissa” uuden asejärjestelmän, jossa neljää Browning .303 konekivääriä käytettiin hydraulisella kauko-ohjatulla käsivarrella ja kypärätähtäimellä. Kolmea muuta kopteria kutsuttiin nimillä ”G-car” ja niissä oli aseena Browning Tupla .303 konekivääri. Miehistönä oli: lentäjä, teknikko, ryhmänjohtaja, konekivääriampuja ja kaksi kiväärimiestä. ”G-car: n” asemaan kuljettamassa ryhmässä oli näin neljä miestä: ryhmänjohtaja, konekivääriampuja, sekä kaksi kiväärimiestä. Maahanlaskukonekivääriampujalla oli oma konekivääri, jolla hän voi ampua myös lennon aikana Tupla Browning – konekivääriä vastapuolella olevasta oviaukosta. Dakota kuljetti viittä edellisen kokoista ja samoin varustettua ryhmää. Näistä muodostui kahdeksan ryhmää, lukumäärältään 32 miestä. Tätä joukkoa kutsuttiin toimenpiteen aikana ensimmäiseksi aalloksi. Tarvittaessa ensimmäisen aallon tueksi lähetettiin toinen aalto. Se lähti matkaan yleensä kuorma-autoilla ja vastasi sotavoiman lisäksi helikoptereiden polttoainehuollosta, kaatuneiden hakemisesta, sekä laskuvarjojen noutamisesta. Joskus lähetettiin vielä pieni kolmas aalto. Joissakin tapauksissa toimenpiteeseen mentiin ainoastaan helikoptereilla. Hydraulisesti ohjatun asejärjestelmän käyttöönoton jälkeen ”Commandon” kokoonpanoon kuului usein kaksi ”K-Gar” – kopteria: varsinainen komentokopteri, jossa oli 20 mm tykki ja ”Dalmatialais – kopteri”. ”Dalmatialainen” lensi puiden latvojen tasalla tulittaen noilla neljällä kauko-ohjatulla konekiväärillään puiden alla piilottelevia terroristeja, joiden oli pakko lähteä liikkeelle. ”Dalmatialaisesta” ja sen tulivoimasta he pääsivät eroon vasta tasamaalla, joka oli ollut tarkoituskin. Tuolloin kuvaan tuli komentokopteri 20 mm tykkeineen. Erityisesti sodan lopulla, jolloin ”Huey: t” olivat käytössä, käytettiin miehistön kuljetuksessa mielellään ainoastaan niitä, koska niiden kuljetuskapasiteetti oli hyvä. Suoraan kuumalle alueelle mentäessä laskuvarjohypyt sisälsivät suuren riskin. Vihollisen lisäksi Rhodesian maasto vaihteli aluskasvillisuudeltaan ja maaperältään, jolloin hyppääjä saattoi törmätä puihin tai jopa upota pehmeään maaperään. Kokonaisuudessaan yksikkö suoritti paljon laskuvarjohyppyjä sodan aikana. ”Support Commando” koostui neljästä joukkueesta: Kranaatinheitinjoukkueesta, Rynnäkköpioneerijoukkueesta, Tiedustelujoukkueesta ja Panssarintorjuntajoukkueesta. Kunkin joukkueen vahvuus oli alussa reilut 40 miestä ja lopulla reilut 70 miestä. Nopeampien vastaiskujen ja Fire Force – tehtävien lisäksi joukko-osasto suoritti useita viikkoja kestäviä partiointitehtäviä maastossa raskaissa varusteissa. Yleensä ryhmät partioivat yhtäjaksoisesti 5 – 10 päivää, jonka jälkeen käytiin hakemassa tarviketäydennys, ja jatkettiin partiointia. Se suoritti toimenpiteitään Rhodesian lisäksi Sambiassa ja Mosambikissa. Ainakin kerran he vierailivat myös Botswanassa. Usein noissa tehtävissä olivat läsnä Selous Scouts ja S.A.S. S.A.S. –joukothan olivat erikoistuneet juuri ”ulkoisiin” toimenpiteisiin. Ryhmä pyrki ottamaan, ja sai jonkin verran vankeja, joilta saatuja tietoja erikoisjoukot hyödynsivät omissa iskuissaan. Monet näistä vangeista onnistuttiin myöhemmin ”käännyttämään” ja vaihtamaan puolta. Fire Force – termi on esillä usein, mutta alun perin se otettiin käyttöön R.L.I. – joukkojen toimesta. Se eteni usein niin, että maastossa terroristien joukossa oli esimerkiksi kaksi Selous Scouttia pseudotoiminnassa. Otollisena hetkenä nämä hälyttivät R.L.I. – joukot. Joiden saapuessa Scoutit tulittivat koptereita kuin terroristit konsanaan, toki tarkoituksella ohi ampuen. Selous Scouts oli niin salaperäinen ryhmä, ettei sen toiminnoista ja soluttautujista muut osastot tienneet. Voi olla, että ihan kaikkia operaatioita ei tiennyt kukaan muu kuin itse Ron Raid-Daly. Silloin, kun Fire Force toimenpide oli päällä, osallistuvalle aallolle kerrottiin Scouttien tarkka sijainti terroristien muodostelmassa ja heidän liikesuuntansa. Tästäkin huolimatta läheltä piti tilanteita sattui runsaasti. Helikopterien nimet tarkoittivat seuraavaa: K-Car oli komentokopteri ja tykkilavetti. K tarkoitti tylyhköä englanninkielen sanaa Killer. G-Car oli miehistönkuljetus ja yleiskopteri, jossa oli rhodesialainen miehistö. Z-Car oli miehistönkuljetus ja yleiskopteri, jossa oli eteläafrikkalainen miehistö. RLI – joukko-osaston toimintaa pidetään omassa laadussaan ensimmäisenä ja sen toiminta on ollut näin esimerkkinä maailmanlaajuisesti. Tämä joukko oli tehonyrkki nopeasti ja yllättäen havaittua vihollista vastaan. RLI: n merkitys Rhodesian armeijalle oli monella tapaa suuri ja sen miehistö oli omistautunut tehtävälleen. Sen toiminta oli raskasta ja miehistön voimia kuluttavaa. Samat miehet toimivat joukko-osastossa vuosikausia, joka johti siihen, että osasto ei voinut välttyä ”burn outeilta”, erityisesti sodan lopulla 1979. Armeija sai ammattisotilaita ja vapaa-ehtoisia ympäri maailmaa: Britanniasta, Etelä-Afrikasta, Portugalista, Saksasta, Ranskasta, Kanadasta, Australiasta, Uudesta Seelannista ja USA:sta. Amerikkalaisilla oli hyvää kokemusta Vietnamin sissisodasta. USA: sta tulleet 300 nuortamiestä tulivat taistelemaan, ei palkkasotilaina, vaan uskoen puolustavansa Rhodesiaa ja Afrikkaa kommunismia vastaan. – Ideologisista syistä. Joillakin heistä oli sotilaallista kokemusta Vietnamista, kun osalla ei ollut mitään sotilaskokemusta. He riskeerasivat tulevaisuutensa USA: ssa ja jopa kotimaansa kansalaisuuden vallitsevan poliittisen tilanteen vuoksi. He eivät muodostaneet koskaan omaa yksikköä, vaan taistelivat Rhodesian eri joukko-osastoissa. Heitä kutsuttiin epävirallisesti nimellä ”The Crippled Eagles”, joka kuvasti kotimaan taakse jättämistä. Heillä oli myös oma epävirallinen joukko-osastotunnus. Seitsemän heistä: John Alan Coey, George W. Clarke, Richard L. Biederman, Frank P. Battaglia, Joseph Patrick Byrne, Stephen M. Dwyer ja Hugh P. McCall, menetti taisteluissa henkensä. Biederman taisteli kaatuessaan S.A.S: n riveissä (oli aiemmin palvellut R.L.I: n), muut menehtyneet R.L.I: n riveissä. Dwyer kaatui mennessään pelastamaan jo kuolettavasti haavoittunutta McCall: a. Battaglian vaimo jäi tämän kaaduttua palvelemaan Rh. Air Force: n. Useat muut haavoittuivat, jotkut jäivät raajarikoiksi loppuiäkseen. Sitä miksi Rhodesian ainut todellinen ”liittolainen” Etelä-Afrikka veti lopulta kaiken tukensa Rhodesialta, on esitetty kolme erilaista arviota: 1. Etelä-Afrikka oli tehnyt ratkaisunsa luopua hiljalleen apartheidistä, jolloin sen oli poliittisesti epäkorrektia kannattaa harvainvaltaa, edes maassa, joka ei ollut apartheid-valtio. 2. Etelä-Afrikka halusi ”ostaa” itselleen muutaman vuoden lisä aikaa. 3. Etelä-Afrikka oli pohjimmiltaan hollantilais-germaanisten buurien maa, Rhodesian ollessa taas maa, jonka valkoisten juuret olivat Britanniassa. Ian Smith kertoo muistelmateoksessaan ”Bitter Harvest” Etelä-Afrikan toiminnan olleen epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa, samalla, kun he itse ajattelivat asioita maalaisjärjellä. Etelä-Afrikka saattoi myös yllättäen muuttaa mielipidettään neuvottelun kuluessa, jos suunnitelmaa muutettiin sen näkökohtia palvelevaksi. Etelä-Afrikka myös kiristi ja uhkaili Rhodesiaa jatkuvasti. Ainoana Rhodesian ”tukijana” se pystyi materiaaliavun leikkauksilla ja niiden uhkauksilla käytännössä täysin ohjailemaan Rhodesian toimintaa. Rhodesialaiset sotilaat olivat turhautuneita Etelä-Afrikan määritellessä mitä sai tehdä ja mitä ei. Myös Portugali tuki Rhodesiaa jossakin määrin. Neilikkavallankumouksen 1974 jälkeen sen suhtautuminen muuttui. Lisäksi se vetäytyi pois siirtomaastaan Mosambikista, jolloin tämä itsenäistyi, ja sen johtoon nousi marxilainen Frelimo - liike. Näin Mosambikin virallinen suhtautuminen muuttui selvästi 1975 Rhodesian vastaiseksi ja niiden pitkä yhteinen raja jäi paljaaksi terroristeille. Rhodesian armeija oli Frelimon kanssa suorissa taistelukosketuksissa. Rhodesialla oli kaupallisia lähetystöjä mm. Japanissa Tokiossa. Rhodesian armeijaa johti vuodesta 1972 Peter Walls. Walls oli tukenut Ian Smithiä alusta asti. Hän oli sekä rakentanut, että kouluttanut taitavan armeijan. Walls tuli vanhasta sotilassuvusta ja Smith tunsi hänen isänsä. Walls oli hyvä ja innostava esikuva sotilaille. Hän osallistui joskus itse sotatoimiinkin. Kapinalliset yrittivät tappaa hänet 1979 ampumalla alas Vickers Viscount ”Umniati” siviilimatkustajakoneen Air Rhodesian lennolla RH827, jossa olettivat Wallsin vaimoineen matkustavan, lämpöhakuisella neuvostoliittolaisella SAM 7 - ohjuksella. Walls oli noussut 15 minuuttia myöhemmin lähteneeseen koneeseen, ja selvisi näin vahingoittumattomana Salisburyyn. Kapinallisjohtaja Joshua Nkomo totesi, että Walls on vastuussa koneen siviiliuhreista, koska tämä oli ollut iskun kohteena. Vuonna 1978 kapinalliset olivat ampuneet alas Vickers Viscount ”Hunyani” siviilimatkustajakoneen Air Rhodesian lennolla RH825 niin ikään neuvostoliittolaisilla SAM-ohjuksilla (mainittu aiempana), ja tappaneet koneen kymmenen elossa olevaa matkustajaa maahan. Kahdeksan matkustajaa, osa vakavasti haavoittuneina, oli päässyt sissejä pakoon, ja kävellyt takaisin. Terroriteon jälkeen pidetyssä muistojumalanpalveluksessa Salisburyn Anglikaanisen kirkon Tuomiorovasti John De Costa piti ikimuistoisen ”The Deafening Silence” – puheen, jossa hän kysyi retorisesti: ”Kuulemmeko niin sanottujen sivistyneiden maiden tuomitsevan tämän teon? Emme kuule!” – Maailma vaikeni, eikä tuominnut tekoa. Myöhemmin, kun kaupungin nimi oli muutettu Harareksi ja maan hallinto vaihtunut, poistettiin kirkon seinältä myös uhrien muistoluettelo. Kansainväliset lentoyhtiöt kieltäytyivät kuitenkin tapahtuman jälkeen ottamasta Joshua Nkomoa koneisiinsa ja ainakin se edes vaikeutti hänen matkusteluaan. Hänen sanotaan esittäneen pahoittelunsa siviiliuhrien puolesta ennen kuolemaansa. Terroristien saadessa käyttöönsä runsaasti lämpöhakuisia SAM 7 – ohjuksia rhodesialaiset asensivat Aloutte 3 – kopterien moottoreihin Strela – lämpösuojakilvet ja niiden pakokanavat käännettiin ylöspäin. Sen ansiosta kuuma pakokaasuilmavirta suuntautui ylös, jonka lisäksi pääroottori sekoitti vielä kaasut. Hawker Hunterit maalattiin lämpöä huonosti heijastavalla erikoismaalilla. ”Bitter Harvest” – muistelmissa Ian Smiht kritisoi Peter Wallsia, siinä kerrotaan joidenkin yksiköiden komentajien arvostelleen Wallsia tämän päättämättömyydestä Rhodesian ulkopuolelle suunniteltuihin toimenpiteisiin. Smith epäilee Etelä-Afrikan jopa Wallsiin henkilökohtaisesti suuntautuneen painostuksen vaikuttaneen tähän. Jotain selvästi tapahtui näiden kahden välillä 1980-luvun vaihteessa, koska heidän välinsä muuttuivat. Kirjassaan ”PB” ei sen sijaan jätä epäilyksiä Wallsin suoritus- tai arviointikyvyn suhteen. Iskuja tehtiin armeijan voimavaroihin nähden paljon, tiedustelu oli tehokasta ja toimenpiteiden tulokset olivat kovia. Lisäksi operaatiot olivat keskenään hyvin koordinoituja. Esimerkkinä voimavaroista toimii Dingon yhteydessä liikkuneet huhut, joiden mukaan ilmavoimat joutuivat palauttamaan toimintaan jo käytöstä poistettuja Havilland Vampireja. – Kaikki irrotettavissa oleva lentokalusto täytyi saada käyttöön suuroperaatiossa. Smith sanoo Wallsin ottaneen poliittisia kannanottoja toimiessaan armeijan komentajana, jopa niin, että joku hänen sotilaskollegoistaan olisi todennut, että hänen pitäisi keskittyä omiin tehtäviinsä ja jättää politiikka Ian Smithille, joka oli yhä pääministeri. Ian Smith katsoi muistelmissaan tämän olleen kerran neuvotteluissa asiaton Britannian hallinnon Christopher Soamesin edustajaa, Duffia kohtaan. ”PB” taas kuvasi kirjassaan Britannian edustaja Lordi Carringtonia halveksittavaksi rotaksi, joka lahjoitti Rhodesian. – Aktiivi sotilaat ilmaisevat ehkä kantansa politiikkoja selväsanaisemmin. Smithin mukaan Walls suhtautui häneen henkilönä vihamielisesti. Toisaalta sodan ja epävarmuuden aikoina henkilösuhteet ovat koetuksella. Lisäksi nimenomaan armeija on aina ollut paikka jossa näkemyseroja ja kaunaisuutta esiintyy paljon. Peter Wallsia arvostettiin sotilaana ja esimerkiksi Britanniassa hän nautti kunnioitusta. Vanhoilla päivillä hänestä tehdyssä videohaastattelussa hän vaikuttaa hyvin ystävälliseltä ja rauhalliselta, oikeastaan on vaikeaa kuvitella, että kyseessä oli sodassa armeijaa johtanut sotilas. Sodanaikaisessa Soldier of Fortune – lehden haastattelussa hän antaa hyvin määrätietoisen, asiantuntevan ja tasapainoisen vaikutelman. Peter Walls toimi pienen hetken aikaa vielä Zimbabwen armeijan komentajanakin Robert Mugaben hallitessa. Kyseessä oli ehkä Mugaben mainostoimenpide Britannian suuntaan. Toisaalta siirtymäkauden aikana eri hallinnonaloilla Mugaben oli välttämätöntä saada apua paikoilla toimineilta valkoisilta. Walls kertoi olleensa hämillään Mugaben pyytäessä häntä jatkamaa armeijan komennossa, jolloin Mugabe oli todennut, että Jeesuksen ja Marxin opit ovat täsmälleen samoja; Walls kertoi myöhemmin haastattelussa, ettei jakanut Mugaben näkemystä, mutta päätti jatkaa komentajana. Jouduttuaan murhayritysten kohteeksi Mugabe oli kysynyt Wallsilta, miksi tämän miehet yrittivät tappaa hänet. Walls oli vastannut, että, jos nämä olisivat olleet hänen miehiään, tämä olisi kuollut. Tämän jälkeen Mugabe karkotti Wallsin Zimbabwesta. Palvelu Mugaben hallitsemassa Zimbabwessa muodostui kuitenkin jakajaksi Wallsin julkisessa elämässä. Kunniallinen ja pitkä sotilasura sai ikävän lopun, koska häntä arvosteltiin kitkerästi tuosta jaksosta. Häntä syytettiin esimerkiksi siitä, että oli henkilökohtaisesti estänyt kahdesti erikoisjoukkoja murhaamasta Mugabea. On esitetty, että Peter Walls ryhtyi asevoimien komentajaksi Mugaben alaisuudessa ja yhdisti armeijat, koska ajatteli, että se antaisi turvaa ja tulevaisuutta hänen alaisuudessaan palvelleille sotilaille. Hän ei kirjoittanut muistelmia. Peter Walls muutti Etelä-Afrikkaan, jossa kuoli 2010. Joulukuussa 2000 The Daily Herald kirjoitti, että Walls olisi palannut Zimbabween ja keräisi rahaa ihmisoikeusaktivisti ja oppositiojohtaja Morgan Tsvangirain ”Movement of Democratic Change” – puolueelle. Lehtijuttu ei pitänyt paikkaansa, mutta toukokuussa 2001 Peterin poika George, joka asui yhä Zimbabwessa, joutui hyökkäyksen kohteeksi. Neljä miestä pysäytti hänen autonsa Hararessa vaatien tätä paljastamaan isänsä olinpaikan, jonka jälkeen miehet pahoinpitelivät ja puukottivat George Wallsia. Iam Smith johti maansa harvainvallasta enemmistön valtaan 1979. Sodan aikana hän neuvotteli virallisesti ainakin kolmesti brittien kanssa maansa kohtalosta Fearless – sotalaivalla ja junassa Victorian putouksilla olevalla Rhodesian ja Sambian rajasillalla. Hänen sanotaan käyneen myös salaa omalta hallinnoltaan, tai ainakin osalta sitä, neuvottelemassa ja tunnustelemassa rauhan mahdollisuutta Britanniassakin. Sodan lopulla hän kävi loputtomasti neuvotteluja konfliktin eri osapuolten, myös kapinallisten, kanssa. Ulkomainen painostus, Etelä-Afrikan tuen loppuminen, paheneva raskaasti aseistautuneiden marxilais-sissien virta naapurimaista, ja varmaan myös pitkä sota saivat Ian Smithin taipumaan. Hän myös taivutteli muut valkoiset hyväksymään enemmistön vallan, estäen näin mahdolliset vallankaappaussuunnitelmat. Van der Bylia kuvataan värikkääksi mieheksi, joka oli käytökseltään jopa hieman huikentelevainen. Hänestä tuli joillekin rhodesialaisille sankarillinen kulttihenkilö. Värikkäänä miehenä hänestä liikkuu paljon tarinoita. Van der Bylin aloittaessa vierailut armeijan joukko-osastoissa, joita esim. Ian Smith teki säännöllisesti, häntä pidettiin aluksi melko erikoisena ilmestyksenä, mutta kun asiaansa sitkeästi uskonut eksentrinen mies jatkoi vierailujaan säännöllisesti, lukuisat sotilaat, erityisesti R.L.I. joukoissa alkoivat lähes ”fanittaa” häntä. Etelä-Afrikan pääministerinä toimineen John Vorsterin sanotaan olleen voimakkaasti Van der Byliä vastaan. Van der Byl oli kotoisin Etelä-Afrikasta ja hänellä oli vauras afrikaaneri-sukutausta, mutta hän oli Rhodesiassa omaksunut englantilaisen puhetyylin ja olemuksen, joka vaikutti Vorsterista boori-juurten pettämiseltä. Ian Smith kertoi kirjassaan ”Bitter Harvest” että Van der Bylin omistautuminen ja uskollisuus Rhodesialle oli täydellistä ja horjumatonta. Smith totesi myös, että nautti kokouksista joissa Van der Byl oli mukana, koska niissä oli harvoin tylsiä hetkiä. Ian Smith luotti Van der Bylin. John Wrathall tunnettin Smithin hallinnon ”hiljaisena miehenä”. Todellisuudessa hänen roolinsa oli merkittävä taustalla käydyissä neuvotteluissa YK:n pakotteiden poistamiseksi ja niiden vaikutusten pienentämiseksi. John Wrathall ajoi hillittyä linjaa rodullisissa kysymyksissä ja hänellä oli hallintoon maltillisuutta tuova vaikutus. Hän oli vuodesta 1976 Rhodesian presidentti. Hän oli maan toinen ja viimeinen valkoihoinen presidentti, jolla oli valtaoikeudet. Rhodesian ensimmäinen presidentti oli Clifford Walter Dupont. Dupont jäi eläkkeelle terveydellisistä syistä 31.12.1975. Hän menehtyi 28. kesäkuuta 1978. John James Wrathall kuoli yöllä 31. elokuuta 1978. Rhodesialaiset muistelevat edelleen tuota päivää murheellisina. Ian Smithin ja John Wrathallin lisäksi UDI: n allekirjoittivat 11.11.1965: C.W. Dupont, D.W. Lardner-Burke, J.H. Howman, J.A. Graham - 7th Duke of Montrose, W.J. Harper, A.P. Smith, I.F. McLean, J. Mussett, P. van Heerden ja G.W. Rundland. Seremoniassa olivat läsnä myös I. Dillon, L.B. Smith, A. Dunlop, ja P.K. van der Byl. Sitä miksi nämä eivät kirjoittaneet lauselmaa alle, ei olla aivan varmoja, mutta syyksi on esitetty sitä, ettei paperiin mahtunut enempää nimiä, ja paperin alareuna olikin täyteen kirjoitettu. Kaikki edellä mainitut kabinetin jäsenet olivat olleet myös paikalla, kun UDI: n julistamisesta äänestettiin ja päätettiin yksimielisesti. Kaikille seremoniassa läsnä olleille (edellä luetellut henkilöt) myönnettiin ”Indepence Decoration” – kunniamerkit 1970 järjestetyssä muistotapahtumassa. Allekirjoitusta edeltäneenä aamuna kabinetin jäsenten ja Britannian edustajien viimeinenkin neuvottelu oli päättynyt ilman ratkaisua. Smith lähetti sähkeen UDI: sta Britannian pääministerille tasan kello 11 Britannian aikaa, juuri, kun siellä aloitettiin 1. Maailmansodan muistojuhlatilaisuus. Ajoitus sisälsi viestin siitä, että Rhodesia oli auttanut Britanniaa molemmissa maailman sodissa ja toivoi nyt, että se otettaisiin huomioon. Sodan loputtua Selous Scouts ja muutamat muut Rhodesian armeijan maineikkaimmat joukko-osastot lakkautettiin. Näissä joukoissa taistelleita miehiä lähti Etelä-Afrikkaan palvelemaan sen armeijaa, huhuttiin kokonaisen joukko-osaston siirtyneen aseineen ja ajoneuvoineen päivineen Etelä-Afrikan puolelle. Siirtymiseen vaikutti varmasti epävarmuus siitä, mikä odotti uudessa Rhodesian jälkeisessä valtiossa. Maassa pidettiin vapaat demokraattiset vaalit 1979 ja pääministeriksi valittiin musta piispa, Abel Muzorewa. Näitä vaaleja kuitenkin boikotoi Robert Mugabe, koska hän ei uskonut voivansa voittaa Muzorewaa. Niinpä 1980 Lancaster House – neuvotteluissa, joita käytiin hallinnon siirtymisen aikaan Brittien johdolla, päädyttiin vaalien uusimiseen Mugaben poissaolon vuoksi. Uusien vaalien alla Smith, Van der Byl, Walls ja muut kansallisen turvallisuusneuvoston jäsenet (Nat JOC) kokoontuivat useita kertoja huolenaan Mugaben mahdollinen valtaan nousu ja maan muuttuminen kommunistiseksi. He toivoivat valkoisten ja maltillisten mustien, kuten Abel Muzorewan ja Ndabaningi Sitholen saavan runsaasti ääniä vaaleissa, jopa Joshua Nkomolle toivottiin paikkoja enemmän, kuin Mugabelle. Sithole oli ollut ennen sotaa vaatimassa nopeita muutoksia Nkomon ja Mugaben kanssa, mutta muuttanut näkemystään sodan aikana. Joshua Nkomo ei taas kaikesta muusta huolimatta ollut kommunisti. Abel Muzorewan puolue oli ollut sallittu myös sodan aikana, koska ei harjoittanut väkivaltaa, häntä pidettiin kuitenkin heikkona henkilönä. Näissä vaaleissa valittiin Mugabe. Smith esitti JOC: lle kysymyksen voisiko se ryhtyä johonkin toimiin, joilla voitaisiin vieläkin estää Mugaben valtaannousu ja kommunismin uhka, tutkia esiintyikö vaaleissa vilpillisyyttä tai pelottelua, ja vaatia näiden syiden perusteella vaalien uusimista Britannian johdolla. Lancaster House – neuvotteluissa oli asetettu vaatimukseksi tällaiset vaalit. Hän sanoo, että mahdollisten ”toimien” olisi tullut olla JOC: n hyväksymiä ja perustuslaillisia. Hän toteaa Wallsin sanoneen aiemmin, että Mugaben valtaannousua emme hyväksy, mutta todenneen tuolloin, että nyt on liian myöhäistä. Toisaalta Wallsin kerrotaan raportoineen vaaleista valituksen Margaret Thatcherille ja vaatineen uusia vaaleja väärinkäytösten vuoksi. Oli liikkunut myös villejä huhuja, että joidenkin armeijan yksiköiden komentajat olisivat olleet valmiina toimimaan. Ian Smith kertoo todenneensa huhujen kertojille, että ilman JOC: n tukea hanke olisi sulaa hulluutta, ja sen saattavan johtaa tilanteeseen, jossa rhodesialainen taistelisi rhodesialaista vastaan. Yleinen mielipide oli, että Rhodesia oli petetty jälleen kerran. Tällä kertaa Britannian ja Etelä-Afrikan mukana petoksessa oli myös oman maan kansalaisia. 1987 valkoisilta poistettiin parlamentista loputkin heille varatut paikat. No mistä edellä mainitussa oli kysymys? Asia on edelleen osittain hämärän peitossa, mutta melkoisella varmuudella Operaatio Quartz oli toimintavalmiina, siltä varalta, että Mugabe voittaisi hänelle pedatut uusinta vaalit. Quartzissa Rhodesian S.A.S joukkojen osia oli toiminta valmiina asemissa eliminoimaan Mugabe ja hänen hallintonsa merkittävimmät osat. Vaalien jälkeisessä televisiopuheessa nyt Zimbabwen asevoimien komentajaksi siirtynyt Walls käytti kuitenkin tarkkoja lauserakenteita, jotka kielsivät kaiken edellä kuvatun kaltaisen toiminnan. Jälkeenpäin Walls kielsi haastattelussa mitään Quartzia olleenkaan. Toisaalta useat S.A.S sotilaat olivat Wallsille hyvin katkeria hänen elämänsä loppuun saakka, siitä ettei tämä ollut antanut heidän eliminoida Mugabea. No miksi Walls vetäytyi operaatiosta? Sitä ei varmaan tiedä kukaan varmuudella, mutta yksi mahdollinen syy oli, että hän epäili tiedon Quartzista vuotaneen. Kysyessäni Petter-Bowyerilta olisiko armeijan pitänyt toimia Mugaben voitettua toiset (Mugabelle pedatut uusinta) vaalit joilla hän nousi valtaan, ja olisiko sillä ollut enää merkitystäkään. PB vastasi, että tuolloin oli todellakin jo liian myöhäistä, koska Mugabe oli saavuttanut selvän vaalivoiton. Seuraukset olisivat olleet tuhoisat. Syy Mugaben vaalivoittoon oli kuitenkin se, etteivät britit puuttuneet vaalien alla terroristien pelottelu- ja murhatoimintaan. Britit tiesivät sen ja olisivat voineet vedota Lancaster neuvottelujen ehtoihin, mutta eivät tehneet niin. Mugabe on jatkanut samaa toimintaa siitä saakka, koska tietää, etteivät britit puutu siihen millään tavalla. Tapaus Josiah Tongogara. Tongogara oli yksi kapinallisen Zanlan komentajista ja hänen oletettiin nousevan Zimbabwen presidentiksi, Mugaben tullessa pääministeriksi. Tongogara oli kotoisin Selukwesta ja muisti kiitollisesti sitä ystävällisyyttä, jota Ian Smithin äiti oli häntä ja hänen ystäviään kohtaan osoittanut. Ian kertoi, että Tongogara edusti poliittisesti asennetta, että sodan päätyttyä täytyisi aloittaa maanrakentaminen yhdessä kaikkien puolueiden kanssa ja jättää koetut vääryydet taakse. Tongogara oli kertonut Smithille Lontoossa, että paljastuksensa vuoksi hän joutuu olemaan varuillaan. 25.12.1979 hänen raportoitiin kuolleen auto-onnettomuudessa. Tapaus jäi epäselväksi. Ruumiista otettuja valokuvia tutkinut viranomainen totesi, että havaittavissa oli kolme ampumahaavalta näyttävää jälkeä. Ruumiinavauksen suorittanut patologi taas totesi, että jäljet eivät olleet ampumahaavoja. Ian Smith kertoo keskustelleensa asiasta poliisijohtajien kanssa, jotka olivat olleet vakuuttuneita, että Tongogara joutui salamurhan kohteeksi. Kirjassaan ”Winds of Destruction” PB ottaa kantaa oliko kiistelty UDI oikea ratkaisu. Hän toteaa, että maa olisi varmuudella muuttunut kommunistiseksi ilman sitä jo aiemmin. Siihen oliko Ian Smithin hallinnon toiminta jälkikäteen arvioituna kuitenkin turhaa, hän toteaa, että ei, sillä näin he osoittivat länsimaille ja maailmalle, että halusivat säilyä itsenäisenä ja vapaana. Siirtyen enemmistön valtaan hallitusti, joka olisi hyödyttänyt kaikkia maan kansalaisia. Nyt toteutunut muutos on hyödyttänyt ainoastaan Robert Mugabea ja hänen ”kissojaan”. Vuoteen 1980 valtion nimi oli Zimbabwe – Rhodesia, ja vuodesta 1980 Zimbabwe. Marxilaisen Robert Mugabe noustua valtaan hän keskitti lopulta kaiken vallan itselleen. Monia maan vaaleista on syytetty epärehellisiksi, ja jatkuvista Mugaben hallinnon ihmisoikeusrikkomuksista on raportoitu. Mugabe on pannut vankilaan, pelotellut ja murhannut vastustajiaan. Vapaa lehdistö on ajettu maasta. Ian Smith jäi poiketen monista hallintonsa jäsenistä Zimbabween pysyen parlamentissakin vuoteen 1986. Haastattelussa Ian Smith kertoi, että vaalituloksen selvittyä Mugabe oli pyytänyt hänet kotiinsa, jossa oli ollut myös puolen tusinaa tämän kannattajaa. Tämä oli kertonut Ianille kuinka onnekkaita he ovatkaan ”periessään” tämän Afrikan jalokiven, sen infrastruktuurin, kaiken ammattitaidon ja kokemuksen, sekä osaavan työvoiman joka pitää pyörät pyörimässä. Hän oli sanonut ymmärtävänsä tämän vaurauden perustuvan yrittämisen vapauteen. – Ja kuinka he haluavat pitää asiat sellaisina jatkossakin. Ian Smith sanoo kertoneensa tapauksen vaimolleen toivoen, ettei kyse ole hallusinaatiosta. Ian kertoi käyneensä yhteisiä keskusteluja Mugaben kanssa yli vuoden ajan tämän hallinnon alkuaikana. Mugabe oli kysellyt häneltä paljon ja ollut kohtelias. Noin parin vuoden kuluttua valtaantulostaan Mugabe ilmoitti hallintonsa ottavan lopullisen kurssinsa, eli siirtymisen marxismiin ja yksipuoluejärjestelmään. Smith kertoi menneensä tapaamaan Mugabea ja pyytäneensä, ettei tämä tekisi tätä suurta virhettä. Kun Mugabe piti kantansa, Smith totesi tälle, että hän oli pitäytynyt arvostelemasta Mugabea tämän hallinnon aikana ja kieltänyt muitakin valkoisia arvostelemasta, koska halusi antaa tälle mahdollisuuden onnistua, mutta nyt hän joutuisi julkisesti ottamaan kantaa tätä vastaan. Tämän jälkeen Mugabe ei enää halunnut tavata Smithiä. Ian Smith kertoi, että tuolloin hän ymmärsi Mugaben käyttäneen häntä ainoastaan hyväkseen niin kauan kuin siitä oli ollut tälle hyötyä. Mugabe oli pitänyt valkoisia hallinnossaan vain sen ajan, jonka katsoi olleen välttämätöntä talouden siirtymäkauden vuoksi. Totta kai hän halusi säilyttää vauraan talouden, mutta omalla kommunistisella tavallaan. Hän myös ymmärsi, että entisen hallinnon edustajat oli potkaistava päättäviltä paikoilta pois ennen siirtymistä kommunismiin, koska muuten riski vallankaappauksesta oli mahdollinen. Siirtymällä kommunistiseen yksipuoluejärjestelmään Mugabe rikkoi samalla kansanyhteisön kanssa tekemänsä sopimuksen. Marxisti Mugabe näki punaista, kun maahan perustettiin mustien toimesta toinen puolue, Morgan Tsvangirain johtama Movement of Democratic Change (MDC) jota osa valkoisista, ilmeisesti myös Smith, alkoi tukea taloudellisesti 1999. 1980 – 1990 maassa tehtiin Mugaben johdolla erilaisia valtiollisia talouden kokeiluja, jotka aloittivat talouden alamäen. 1990 – luvulla Mugabe aloitti paljon puhutun maareformin, jonka tarkoituksena on viedä maatilat valkoisilta. Maareformin seurauksena tämä edistyksellinen maa, jota sanottiin aikanaan Afrikan vilja-aitaksi, sekä maa, jossa oli eurooppalaisittainkin verrattuna hyvä infrastruktuuri, sekä ehkä koko Afrikan paras koululaitos, ja jopa oma luonnonsuojeluohjelma on joutunut nälänhätään, ja sen talous on romahtanut. Petter-Bowyer toteaa, että useat mustaihoiset afrikkalaiset, jotka ovat kyllin vanhoja muistamaan ajat ennen Mugabea kaipaavat niitä, koska tuolloin ei ollut nälkää ja terveydenhuolto sekä koululaitos toimivat. Myös työpaikkoja riitti. Ian Smith kertoi haastattelussa ehdottaneensa Mugabelle yhteistä kävelyretkeä mustien townshippiin Hararessa, jolloin he voisivat kokea ”livenä” kummalla on enemmän kannatusta, Mugabe ei ollut suostunut ehdotukseen. Ian myös kertoi huvittuneena haastattelussa, kuinka Mugabe liikkuu mustien turva-autojen saattueissa paikasta toiseen, kun hän oli hallintokaudellaan liikkunut joskus yö aikaankin yksin vanhalla henkilöautollaan. Ihmiset kertovatkin nykyään, että he olivat nähneet Ianin shoppailemassa yksikseen muina miehinä Woolworthilla tai tavanneet hänet jossakin sattumalta ja ihmettelevät kuinka herrasmiesmäisesti tämä oli tervehtinyt heitä ja kuinka tällä oli ollut aikaa jäädä juttelemaan heidän kanssaan. Maata vaivaa hyperinflaatio, ja hinnat kaksinkertaistuvat vähintään joka viikko. Vuoden 2009 alussa maassa julkaistiin tiettävästi maailman suurin virallinen seteli, 100 triljoonan dollarin seteli (siitä on käytetty joissakin yhteyksissä nimitystä 100 biljoonan dollarin seteli), setelistä on jätetty nollia pois, koska ne eivät mahdu enää siihen. Käytännössä ihmiset ovat siirtyneet käyttämään USA: n dollareita ja Etelä-Afrikan Randeja. Kaupat ovat tyhjillään, mutta osassa hotelleista huolto toimii edelleen. Keväällä 2009 valtio ilmeisesti lopulta luopui virallisestikin omasta valuutastaan. Erikoista se on, että Rhodesian aikana Rhodesian dollari oli ollut vaihtomarkkinoilla USA: n dollaria vahvempi valuutta, vaikka pakotteiden vuoksi sitä ei virallisesti edes kansainvälisillä rahamarkkinoilla saanut noteerata. Mugabe on jakanut takavarikoituja maita kannattajilleen, ja niitä on ”ostanut” Kiinakin, joka on tähän päivään asti huolehtinut jalansijastaan maan runsailla mineraaliesiintymillä. Kiina on ollut Mugaben tukija alusta saakka ja sen armeijan joukkoja on Hararessa. Näissä toimenpiteissä ei ole ollut edes kysymys ihonväristä, vaan omistuksia on viety myös mustilta, ja heitä on ajettu kodeistaan. Toki Mugabe on muistanut aina pelata rasismikortilla. Vuonna 2005 Mugabe ajoi noin 700 000 ihmistä asuinsijoiltaan, vahvistaakseen omaa asemaansa ja välttääkseen mahdollisia kapinaliikkeitä. Vuonna 1982 Mugabe oli lähettänyt pohjois-korealaisten kouluttaman ja johtaman 5. brikaadinsa ”siivoamaan” oppositiota Matabeleland - provinssiin. Seurasi etninen puhdistus, jossa arvellaan kuolleen 30 000 matabelea. Ruumiit haudattiin alueen vanhoihin kaivoksiin. Petter-Bowyer kertoo Kiinan voittaneen Neuvostoliiton kommunistien ”jäsenten välisessä” kilpailussa koko Afrikan alueella. Zimbabwen mineraalialueet ovat vain yksi esimerkki. Naapurimaa Sambiassa mustat osoittavat nyt mieltään kiinalaisten viedessä heidän työpaikkojaan. Petter-Bowyer näki jo varhain, että samalla, kun Kiina kaikessa rauhassa ottaa hallintaansa Afrikan maiden kaivosalueita, se alkaa siirtää myös maansa kansalaisia sinne. – Seikka joka on erittäin merkityksellinen. ”PB” kertoo sanoneensa jo 40 vuoden ajan, että ylikansoitetun Kiinan on siirrettävä vuoteen 2050 mennessä jonnekin jopa 300 miljoonaa kansalaistaan, ja uskoo, että kohteena on Afrikka. NÄIN AFRIKASTA TULEE MERKITTÄVÄ OSA KIINAN IMPERIUMIA. ”PB” antaa täyden tunnustuksen kommunisti propagandan toimivuudelle ja tehokkuudelle. Samalla, kun se upposi moniin afrikkalaisiin, tehosi se myös länsimaihin ja länsimaalaisiin. Nelson Mandela on vitsaillut Mugabesta, että tämä oli suuri tähti kunnes päivä koitti. Vuoden 1986 jälkeen Ian Smith vetäytyi maatilalleen viettämään eläkepäiviä yhdessä poikansa Alecin kanssa. Alec oli kannattanut enemmistön valtaa, ja jättänyt jopa Rhodesian armeijan sodan alkuvaiheessa, matkustaen Eurooppaan. Poliittisista näkemyseroista huolimatta isän ja pojan välit säilyivät aina lämpiminä. Ian Smith sai viettää eläkepäiviään melko rauhassa, hoitaen tilaansa. Hänellä ei ollut myöskään mitään erityisiä turvajärjestelyjä, ja hän oli valmis tapaamaan ihmisiä. Kerran Ianin ollessa matkoilla 50 hengen väkijoukko valtasi maatilan. Poikkeuksena muihin valkoisten tiloihin kohdistettuihin valtauksiin nämä ihmiset eivät käyttäytyneet aggressiivisesti ja antoivat tilan töiden jatkua normaalisti. Ian Smith kertoi haastattelussa, että olettaa näiden olleen työttömiksi jääneitä kaivosmiehiä, ei Mugaben kannattajia. Hän jatkoi, että, jos Mugaben kannattajat olisivat tulleet riehumaan hänen tilalleen, hän olisi palannut ja mennyt heidän luokseen, ja kysynyt miksi Mugabe ei anna heille valtion maata. Loppuun saakka hän arvosteli rohkeasti seuraajaansa, syyttäen tätä mm. kommunisti-gangsteriksi. Etenkin uransa loppupuolella hän sai paljon mustia ystäviä ja kannattajia. Ian Smithiä on syytetty ”kovan linjan” mieheksi. Silti osa entisistä kapinallisistakin myöntää nyt, että hän oli realisti, ja ettei ihmisille voi antaa enempää valtaa, kuin mitä heidän sen hetkinen ymmärryksensä edellyttää, ja, että tämä on syynä Zimbabwen nykytilaan. He myönsivät haastattelussa myös, että asiat olisivat paremmin, jos Ian Smithin olisi annettu jatkaa. Vastustajat sanovat Smithin hallinnon radikalisoineen entisestään kapinallisia mustia. Hänen kannattajansa sanovat tämän olleen visionääri, jonka aikana maa oli kaikille parempi. Ian Smith kertoi haastattelussa, että hän on valmis pyytämään anteeksi sodassa kuolleita ihmisiä, jos Mugabe tekee samoin. Ja olisi valmis astumaan Etelä-Afrikasta tutuksi tulleen totuuskomission eteen, jos Mugabekin olisi. Mugabe ei ollut. Heidi Holland arvostelee kirjassaan ”Dinner with Mugabe” Ian Smithiä. Kirjassa on lyhyt Smithin haastattelu, johon Smith suostui hyvin vastentahtoisesti, koska oli jo sairas ja vuoteen omana. Heidi Holland ilkkuu kirjassaan mm. tämän huonolle terveydelle, ja sille, että tämä aina muistaa mainita haastatteluissa varoittaneensa etukäteen mitä Mugaben valtaantulo tuo tullessaan (I told You so – asenteesta). – Ikään kuin se, että Ian Smith todellakin varoitti jo etukäteen mitä Mugaben valtaan tulo tuo tullessaan, olisi ollut jotenkin väärin tehty. Asiat, joilla Ian Smith varoitti, ja joita hän ennusti tapahtuvaksi vallan vaihdon jälkeen, ovat toteutuneet, mm. se, että Mugabe ottaa itselleen kaiken vallan, syrjäyttäen jopa muut kapinallisjohtajat, puhumattakaan mustasta tai valkoisesta oppositiosta. Mugabe erotti esimerkiksi Joshua Nkomon hallituksesta. Nkomo ymmärsi tilanteen ja lähti maanpakoon Britanniaan palaten vasta, kun Mugabe takasi hänen turvallisuutensa. Kun Smithiltä kysyttiin, minkälainen mies Robert Mugabe pohjimmiltaan on? Hän vastasi: ”Tyypillinen diktaattori, valmis tekemään mitä tahansa pysyäkseen vallassa.” Ian Smithiä arvosteltiin voimakkaasti länsimaissa, kun hän UDI: n yhteydessä esitti mitä vaihtoehtoehtoisesti kommunismihallinto toisi tullessaan. Ian esitti erittäin synkkiä näkemyksiä tuosta vaihtoehdosta. Hänen arvostelijansa joutuvat myöntämään nyt, että asiat ovatkin menneet vielä selvästi tuota ennustetta huonommiksi. Maan tilanne on positiivisesti arvioiden katastrofaalinen. No aina löytyy tietysti Heidi Hollandin kaltaisia arvostelijoita, jotka nyt syyttävät häntä tuosta ”I told you so” – asenteesta. Voimmekin kysyä, että olisiko Ianin pitänyt olla väärässä länsimaiden tapaan, jotta hänet olisi voitu ja voitaisiin hyväksyä. Syytökset rasismista Smith kiisti aina jyrkästi, ja kertoi, että sellaiset syytökset loukkaavat häntä syvästi. Hän puhui mielellään vastuullisesta ja vastuuttomasta harvainvallasta, korostaen Rhodesian harjoittaneen vastuullista harvainvaltaa, joka muuttuisi ajan myötä enemmistön vallaksi. Hän katsoi, että kaikkien ihmisten, jotka saisivat äänioikeuden, tulisi samalla sitoutua maan hyvään kehitykseen. - ”Juurtua maahan” hän sanoi. Hän näki, että tietyn peruskoulutuksen hankkiminen ennen äänioikeutta lisäisi ihmisten ymmärrystä ja aitoa sitoutumista. P.K. van der Byl sanoi ennen muuttoaan Etelä-Afrikkaan, että Rhodesian mukana tuhoutuu Zimbabwen talous. Ja onhan se saavutus, että vajaassa 30 vuodessa Bob on tuhonnut täydellisesti Afrikan vauraimman talouden – talouden, jonka hän ”peri” Rhodesialta. Monet valkoiset rhodesialaiset ovat muuttaneet pois mm. Etelä-Afrikkaan ja Englantiin. Van der Byl muutti varakkaana miehenä Etelä-Afrikkaan. Hän oli mennyt vuonna 1979 naimisiin itseään 30 nuoremman viehättävän Liechtensteinin Prinsessa Charlotten kanssa. He saivat kolme poikaa. P.K. van der Byl kuoli 1999. Ronald Reid-Dalyn oli järkevää lähteä, koska norsunluujupakka uhkasi nousta uudelleen esille. Hän kertoi muutettuaan Etelä-Afrikkaan Simon`s Towniin (jossa mekin matkallamme kävimme), että oli kauhuissaan kuinka kova maine hänellä ja Selous Scoutseilla oli. Hänen luokseen oli tullut Etelä-Afrikassa paljon epämääräisiä henkilöitä, jotka olivat pyytäneet häntä ammattitappajaksi tai palkkionmetsästäjäksi. Sitten nuo ihmiset olivat olleet ihmeissään, kun hän kertoi olevansa yksinkertainen sotilas, eikä mies jota nämä etsivät. Lopulta hän otti armeijan perustamis- ja koulutustehtävän Transkein kuningaskunnasta, jonka Etelä-Afrikka antoi ”itsenäistyä” sisällään. Tuo tehtävä oli Reid-Dalyn mukaan moraalisesti kestävä. Hän kirjoitti kirjoja. Eläkepäivillään hän seurasi rugbya ja luki sotahistoriaa, jotka olivat hänen mieliaiheitaan. Ronald Francis Reid-Daly kuoli 2010. Häntä jäi kaipaamaan vaimo, sekä kaksi lasta, tytär ja poika. Peter Wallsin Mugabe karkotti, jolloin hän muutti Etelä-Afrikkaan. Hän sai kokea karvasta arvostelua toimittuaan Mugaben hallinnon aikana armeijan komentajana. Peter Walls kuoli 2010. Häntä jäi kaipaamaan vaimo ja neljä lasta ensimmäisestä avioliitosta. Peter Petter-Bowyer erosi tehtävistään välittömästi Mugaben noustua valtaan 1980. Hän muutti Etelä-Afrikkaan 1983, kun maa muuttui marxilaiseksi yksipuoluejärjestelmäksi. Hän kertoi, ettei halunnut asua tuollaisessa totalitaarisessa maassa, jota vastaan hän oli taistellut sodassa 13 vuoden ajan. ”PB” painottaa, että hän muutti Etelä-Afrikkaan rhodesialaisten yhteisöön, ei afrikaaneri-apartheid yhteisöön. ”PB” KERTOO RHODESIALAISTEN INHONNEEN APARTHEID - JÄRJESTELMÄÄ. Entisiä rhodesialaisia veteraaneja, ainakin SAS – joukoista palvelee edelleen Afganistanissa, Irakissa ja Kurdistanissa. Kuvien perusteella he työskentelevät turvallisuusalalla. Jonkun kuvan kohdalla oli maininta, että henkilö valitettavasti menehtyi pian kuvan ottamisen jälkeen. Osa entisistä rhodesialaisista elää kuitenkin köyhinä Etelä-Afrikassa ja Zimbabwessa. He puhuvat ”Muistojen Rhodesiasta” ja ”Maasta jota ei enää ole”. Rhodesia oli rakennettu kovalla työllä ja yritteliäisyydellä. Ihmiset olivat olleet tavallisia maanviljelijöitä, työntekijöitä ja yrittäjiä. Jos he muuttivat Etelä-Afrikkaan tai Britanniaan, edessä oli uusi alku. Jotka eivät voineet lähteä, jäivät Zimbabween. Näistä ihmisistä on puhuttu eri yhteyksissä ”eläkkeen saajina”, en tiedä heidän eläkejärjestelyjään, mutta usein heille pyydetään tekemään lahjoitus tai heidän kerrotaan saavan apua mm. Kristityltä kirkolta. Rhodesiasta kertovia videoita, kirjoja ja muita tuotteita myydään heidän avustamisekseen. Eräässä kuvassa vuodelta 2006 Ian Smith poseeraa signeeraamansa rugbypaita kädessä, joka on menossa myytäväksi hyväntekeväisyystarkoitukseen. Hyvin erikoinen erityispiirre on, että Zimbabwen talouselämässä vaikuttaa edelleen muutamia käsittämättömän varakkaita valkoisia liikemiehiä. Heidän määränsä ei tosin ole suuri, mutta hyvin erikoista on, että he voivat olla niin korkealla liike-elämässä, samaan aikaan kun normaalit valkoiset maanviljelijät perheyrittäjät eivät voi harjoittaa elinkeinoaan. Ian Smith olisi voinut helposti muuttaa sodan jälkeen Etelä-Afrikkaan tai Britanniaan ja rakentaa siellä uuden elämän oltuaan kauan aikaa merkittävä henkilö maailmanpolitiikassa. Olihan hänellä runsaasti tuttavia molemmissa maissa. Ja vaikka Britanniassa närkästyttiin UDI: a, hän oli kuitenkin palvellut maata Etelä-Rhodesian pääministerinä ja varapääministerinä, sekä taistellut heidän puolellaan sodassa. Hän oli vieraillut Buckingham Palacessa ja Downing Streetilla, ja neuvotellut maan ministereiden kanssa. Kaikesta huolimatta hän halusi jäädä kotiinsa ja uskoi, että hänellä oli rooli maan valkoisen ja muidenkin vähemmistöjen keskuudessa. 1990-luvun lopulla hän kävi vielä esittelemässä elämänkertakirjaansa ”The Great Betrayal” Britanniassa. On enemmän kuin ironista, että juuri Britannia ojensi Mugabelle vallan kahvan, varoituksista huolimatta, ja on nyt tälle ravoissaan siitä mitä maassa on tapahtunut. Glem Thollet esitti laulussaan jo 30 vuotta sitten, että ne terroriteot, jotka länsimaat hyväksyvät Rhodesiassa, tulevat koskettelemaan myös niitä itseään ennemmin tai myöhemmin. Hän vihjasi laulussaan, että lopulta terroristit kolkuttavat myös USA: n ovea. Luemme päivittäin uutisia, joissa kerrotaan joitakin Afrikan alueita käytettävän maailman laajuisen terrorismin tuki- ja kasvupesäkkeinä. Vuonna 2005 Ian Smith matkusti Etelä-Afrikkaan saamaan terveydellistä hoitoa. Siellä hän asui ottotyttärensä luona. Hän ei piilotellut, vaan oli valmis puolustamaan näkemyksiään ja kantamaan vastuun loppuun saakka. Hän aloitti erään haastattelun sanoin: My name is Ian Smith and I´m a bit of a rebel. Hän jatkoi, että elättelee edelleen toivoa siitä, että asiat kääntyisivät vielä Zimbabwessa parempaan suuntaan. Ja, että hän haluaisi tulla haudatuksi kotimaansa multiin, jonne hänen edesmennyt sukunsakin on haudattu. Tämäkään Ianin toive ei toteutunut. Tammikuussa 2006 Ian Smithin ainoa oma lapsi Alec kuoli sydänkohtaukseen Lontoossa Heathrown lentokentällä. Ian ei toipunut enää Alecin kuolemasta. ”The Right Honourable” Ian Douglas Smith menehtyi 88 vuoden iässä 20.11.2007 Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa.   Tulostettava versio (Dokumentti avautuu rtf-tiedostona)